pikkukertomuksia

Pältsastuganin aamu oli kiireinen. Matkaan piti lähteä kahdeksalta, jotta ehtisimme Koltaluoktaan Malla-laivalle ajoissa. Arpa oli langettanut minulle tämän viimeisen vaelluspäivän lotinavuoron, joten kiiruhdin puuroa keittämään ja kiisseliä sekoittamaan heti herättyäni ja pukeuduttuani.

Kotioloissa pukeutuminen on yksi sirkus lähes aina, kun olen lähdössä jonnekin. Vaihdan vähintään kahdesti vaatetusta, ennen kuin astun ovesta ulos. Joskus palaan vielä senkin jälkeen vaihtamaan puseroa tai housuja tai housut hameeseen tai päin vastoin. Nyt pukeutuminen kävi helposti. Kaikki päälle vain mitä rinkasta löytyi. Sää oli edelleen kolea ja kämppävahtimme Elsa oli illalla kertonut, että luvassa on erittäin navakkaa tuulta, jopa 21 metriä sekunnissa, sekä sadetta sen eri muodoissa.

Selvisimme matkaan aikataulussa, sillä hyvässä kaverihengessä sain apua lotinan hommiin sekä pakkaamiseen. Kaverilta sain myös vahvaa särkylääkettä. Lääke tehosi todella hyvin. Turvonneessa nilkassa tuntui vain heikkoa kutinaa kehräsluun kohdalla, kun läksimme marssimaan rinnettä ylös Kilpisjärven luoteiskulmaa kohti.

Tuuli oli todella viimainen ylhäällä tunturissa, ja sadekuurot seurasivat toisiaan. Sulamisvedet olivat täyttäneet polun syvännekohtia, joten märkää oli ajoittain myös polulla. Kumisaappaissa taivaltavat pääsivät etenemään jokseenkin polun mukaisesti. Meidän nahkakenkäisten oli välillä etsittävä kiertotietä. Keli ei menoa tai mielialaa muuten haitannut. Oli viimeinen vaelluspäivä, ja jokaisella oli Kilpisjärven retkeilykeskuksessa kuivat ja puhtaat vaatteet sekä kengät odottamassa.

Tuulessa ja sateessa tauot jäivät lyhyiksi. Tulimmekin yllättävän nopeasti paikkaan, jossa polku haarautui Koltaluoktaan. Tuntui hienolta tajuta, että monivaiheista, rankkoja nousuja, hankalia jokien ja soiden ylityksiä sekä upeita näköaloja, nautinnollisia eväshetkiä, mielenkiintoisia keskusteluja ja paljon naurua sisältänyttä vaellusta oli vain muutama kilometri jäljellä.

Laskeutuminen Kilpisjärvelle tapahtui lukuisten, tunturioloissa pienten, purojen, koskien ja putousten halkomaa rinnettä pitkin. Oli niin, niin kaunista, ja sillä hetkellä näkymä oli poutasäässä myös esteetön.

Vaelluskumppaneiden kanssa oli päivien mittaan ruodittu yhtä ja toista asiaa erilaisissa porukoissa. Viimeisen vaelluspäivän teema oli koulu ja kasvatus. Tuota aihetta koskevaa keskustelua kävimme noilla viimeisillä kilometreilläkin intensiivisesti, kun yht’äkkiä tajusin lentäväni päistikkaa maahan. Jo lennon aikana tajusin, että syynä kaatumiseen oli kengännauhan lenkki. Olin aamulla nilkkakivun takia sitonut kengännauhat vain alaosastaan ja pitkiksi jääneet nauhalenkit olin solminut useita kertoja yksinkertaiseen solmuun. Nyt nuo lisäsolmut olivat huomaamattani auenneet, yksi niistä tarttui toisen jalan kengän hakaseen, ja seurauksena oli tasapainon menetys.

Makasin siinä naama varvikossa, rinkka selässä, hetken aivan typertyneenä. Mitä minulle on tapahtunut? Missään ei tuntunut kipua, ja pystyin suhteellisen vaivattomasti nousemaan ylös. Koettelin naamaani. Sormiin tuli nenän tienoilta verta. Tunsin myös, että suussa ei kaikki ollut kunnossa. Katsoin paikkaa, johon olin kaatunut. Vain muutaman sentin päässä kohdasta, johon kasvoni olivat paiskautuneet, oli iso, särmikäs kivi.  Jos naamani olisi osunut siihen…

Valtavalla tehokkuudella matkakumppanini riensivät kyselemään vointiani, puhdistamaan kasvojani ja laittamaan niille kylmäpussia. Muutaman minuutin päästä olimme taas liikkeellä. Saavuimme Mallan laiturille reilusti etuajassa. Oli alkanut tiheä räntäsade, joten vetäydyimme läheiselle Metsähallituksen kämpälle kamiinan lämpöön eväitä syömään. Paikalla oli myös suomalainen kolmikko odottamassa sään selkenemistä. Heillä oli telttavaellusviikko edessään. Tyypillisiä vaeltajia näyttivät olevan, sillä ennustetut sään vaihtelut ja koleus ei heitä tuntunut harmittavan.  Mallan lähtiessä kovassa takatuulessa ja täydessä lastissa kohti retkeilykeskusta kolmikko näytti suuntaavan reippain askelin kolmen valtakunnan rajapyykille.

Kun vaellus oli saatu päätökseen, ihmetelty isosta peilistä omaa, oudonnäköistä naamataulua, istuttu päivän verran kotimatkalla etelään, kamat purettu, pyykit laitettu koneeseen, piha kierretty ja kasvien tila tutkittu, oli hyvä aika pohtia vaelluksen kohokohtia.  Mikä oli tällä kertaa elämyksenä vailla vertaa?

Tuo kaatuminen oli vähäpätöiseltä ja merkityksettömältä vaikuttava tapaus, varsinkin, kun mitään pahempaa ei sattunut. Vain kasvoihin tuli vähän mustelmaa ja turvotusta. Silti se tuntuu nyt jälkeenpäin koko vaelluksen tärkeimmältä tapahtumalta. Itse asiassa ajattelen jopa, että minulla oli elämä ennen sitä, ja nyt minulla on uusi elämä sen jälkeen.

Mikään ei ole käytännössä muuttunut. Askartelen pihamaalla kasvien parissa, teen laattakivireunusta tontille johtavalle liittymälle, laitan ruokaa, siivoan, selaan nettiä, lueskelen, nukun ja rukoilen rukoukseni, kuten aina ennenkin. Ja silti tuntuu, kuin mikään ei olisi ennallaan. Kaikessa tapahtumisessa ja tekemisessä on seuralaisena syvä kiitollisuus ja elämänilo. Sain tehdä vaelluksen ja saan edelleen vaeltaa. Yksi vaellus päättyi kaatumiseen ja uusi vaellus alkoi siitä.

Ei voi sanoa, että Gapon aamu olisi valjennut – valoisaahan oli ollut läpi yön. Joka tapauksessa heräsimme kellonajan mukaan uuteen aamuun, joka oli hyvin kolea ja tuulinen. Edessä olisi vaellus Gapolta Pältsastuganille, Ruotsin puolelle.

Aamutoimien välissä yksi porukastamme oli pistäytynyt naapurimökissä ja saanut tietää, että siellä majaillut suomalaispariskunta oli tehnyt Barraksen huiputuksen edellisenä päivänä. Olimme aamulla nähneet pariskunnan lähtevän liikkeelle kanssamme samaan suuntaan vähän meitä aikaisemmin, mutta kadottaneet sitten heidät näköpiiristämme. Kävi ilmi, että he olivat löytäneet lähempää Gappoa lähtevän reitin, joka nyt jälkeenpäin asiaa tutkiessani näkyy selkeästi esimerkiksi Jan Hugon blogisivuilla http://www.ryggsekk.net/turer/paras-8aug09/paras.htm . Myös tuo reitti oli putouksen ”merkitsemä”, joskin vedet putoukseen virtasivat Barrakselta.

Tieto pariskunnan onnistumisesta ja lähipolusta ei harmittanut, sillä mieleen piirtyneet kuvat laaksoon laskeutumisesta elivät vahvoina. Omissa ajatuksissani päädyin toivomaan, että voisin vielä yrittää Barrakselle, ja nimenomaan edellisenä päivänä löytämäämme Rognlin läheltä lähtevää reittiä pitkin. Silloin näkisin myös tuon lumoavan laakson putouksineen uudestaan.

Pältsalle lähtiessä Ruotsin rajan ylitys tulee vastaan jo parinsadan metrin päässä mökiltä. Rajalta reitti etenee kivikkojen ja sillan kautta Kiinan muuria muistuttavalle, kilometrien pituiselle, mutkittelevalle harjulle. Tuo harjutaival oli jäänyt mieleen yhtenä upeimmista vaelluspäivistä viime kesältä. Silloin oli helle, nyt hyytävä takatuuli ajoi meitä eteenpäin. Lämpöasteita oli vain pari, välillä satoi vettä, välillä rakeita. Lyhyiden poutajaksojen aikana oli vaikeaa löytää riittävän tyyntä paikkaa eväiden syömistä varten. Saimmekin katsella ainakin yhtä pikajuoksukisaa eväsmuovipussin ja yhden porukkamme jäsenen välillä. Luonnon onneksi pussi jäi kiinni aluskasvillisuuteen ja hävisi kisan.

Eväiden syönti on yksi vaeltajan päivän odotetuimpia tapahtumia, ja siihen ryhdytään aina nälkäisinä. Päivittäinen useiden tuntien patikointi saa aikaan jatkuvan energiavajeen, ja runsaankin aamupalan jälkeen evästaukoon mennessä ehtii tulla kova nälkä. Muutaman voileivän ja Kuuman kupin nauttineena jaksaa taas uusin voimin jatkaa matkaa.

Omaa mielialaani retkilounas ei tällä kertaa juurikaan kohottanut. Oli hermo pinnassa. Minua ei hermostuttanut kylmyys, sade tai tuuli. Luontoon ja sen ilmiöihin pitää sopeutua, on turhaa kapinoida säitä vastaan. Sitä paitsi juuri sään ääri-ilmiöissä on jotain hyvin vaikuttavaa. Ihmisen pienuus korostuu, kun omat vaikutusmahdollisuudet ovat nollaluokkaa. Silloin voi vain pyrkiä vaikuttamaan siihen, miten itse varustautuu ja kohtaa luonnon ja säät niiden erilaisissa ilmenemismuodoissa. Aika hyvä olisi tätä suhtautumistapaa soveltaa elämässä muutenkin. Säästyisi itse, ja säästyisivät ympärillä olevat, turhalta synkistelyltä ja napinoilta.

Pinnassa olevalla hermolla oli tällä kertaa aivan tarkka paikka. Se oli vasemman jalan kehräsluussa. Olin kevättalvella ostanut uudet (kalliit, sillä hyvät maksavat paljon) vaelluskengät ja kokeiltuani joutunut luovuttamaan ne pois. Kehräsluu kipeytyi. Partioaitassa kerroin sitten vaivastani ja sain mukaani varreltaan pehmeämmät kengät. Kaksi ensimmäistä vaelluspäivää menikin hyvin, kengät toimivat kuin unelma. Jo Barrakselle pyrkiessämme kehräsluu oli kuitenkin alkanut oireilla. Nyt siinä tuntui ajoittain aivan sietämätöntä kipua. Jättäydyin jonon hännille ja nilkutin hammasta purren muun porukan perässä.

Evästauolta lähdettäessä löysäsin kenkien nauhat – ja kuin ihmeen kaupalla kipu muuttui siedettäväksi. Loppumatkan pystyin pysymään joukon mukana suhteellisen vaivattomasti. Päätin myös varmistaa viimeisen vaelluspäivän etenemisen kysymällä hätäapuna lainaksi yhden vaelluskaverin muovisandaaleja. Käyttäisin niitä, jos kehräsluun kohta ei sietäisi kosketusta.

Olimme hyvissä ajoin perillä, sillä matkaa Gapolta Pältsastuganille on vain kahdentoista kilometrin verran. Ennen iltaa ehdimme vielä käydä läheisellä putouksella ihailemassa vesimassojen vyörymistä ylhäältä kallioilta alas kivikkoon ja niiden matkaa koskena kohti laskupaikkaansa. Vesi pisaroi ympärillämme, kasvot saivat kosteuskäsittelyn ja samalla tietysti vaatteetkin. Aurinko paistoi koko tuon iltaretken ajan ja sai juuri sataneen lumen valkaisemat vuorenhuiput hehkumaan.

Putouksen ja sen ylä- ja alapuolisten koskien pärskeitä, rinteitä täplittäviä kulleroita ja horisonttiviivan piirtäviä, jykeviä tunturinhuippuja olisi voinut istua katselemassa tuntikausia. Piti kuitenkin joutua iltatoimille. Muut menivät saunaan, minä kävin kehon suolavaroja säästääkseni peseytymässä lähteellä neliasteisessa vedessä. En halunnut verenpaineeni laskevan liian matalalle. Siinä olisikin muulla porukalla taluttamisurakkaa, kun nilkkavaivan lisäksi kärsisin tasapaino-ongelmista.

Nukkumaan kävimme hyvissä ajoin, sillä aamulla olisi lähdettävä matkaan aikaisin. Edessä oli vaativa kuudentoista kilometrin taival Koltaluoktaan, josta Malla-laiva lähtisi aikataulun mukaan. Nukahdin lähes heti painettuani pääni tyynyä vasten, vaikka nilkan kunto huolestutti, ja ajatus askaroi myös aamun lotinavuorossa. Ehtisinkö apulotinan kanssa tekemään kaiken ajoissa, jotta lähtö ei viivästyisi?

Kevättalvella tekemämme suunnitelman mukaan vaelluksen kolmannen päivän oli määrä olla koko reissun kohokohta sekä ihan konkreettisesti että elämyksenä. Gappohyttanin läheisyydessä kohoava, yli 1400 metriä korkea Barras-tunturi oli edellisen kesän reissulla jäänyt mieleen. Sitä ei voinut unohtaa, sillä sen terävä huippu pisti esille lähes kaikissa paikoissa vaelluksen alusta sen loppuun asti. Vielä Kilpisjärvelle se lähetti jyhkeän kutsunsa ja ikään kuin vaati tutustumaan lähemmin. Niinpä sisällytimme ohjelmaan kaksi yötä Gapon viihtyisässä tunturimajassa, jolloin Barraksen huiputtamiseen olisi kokonainen päivä aikaa.

Barras-päivä alkoi, kuten yrri (www.yr.no) oli ennustanut: lämpöasteita oli muutama, ja taivas pilvessä. Öisen sateen jälkeen maa oli märkä.  Rinteiden mahdollinen liukkaus vähän mietitytti.

Porukastamme yksi oli sairastunut flunssaan juuri matkan alkaessa ja nyt hän päätti pitää lepopäivän, jotta tauti ei äityisi kuumeiluksi. Lepopäivä oli huonovointisuuden takia tarpeen toisellekin, joten meitä lähti kuusi naista marssimaan Rongliin johtavaa moottorikelkkareittiä. Sen varrelta pitäisi löytää Barrakselle johtavan polun alku. Joukkomme johtaja joutui muutaman kilometrin vaelluksen jälkeen antamaan periksi polvivaivojen takia. Hänen käännyttyään takaisin Gapolle me viisi jatkoimme polunpään etsimistä.

Käytössämme ollut kartta oli ylimalkainen eikä polkua ollut siihen merkitty. Olimme tavanneet Gapolle tullessamme nuoren miehen, joka oli edellisenä päivänä kiivennyt Barrakselle. Hän oli kertonut, että polun alku oli huonosti merkitty, mutta hyvä maamerkki on koski, jonka kohdalta se lähtee. Häneltä itseltään huipulla käyminen oli vienyt kymmenen tuntia.

Niin sitten etsimme mainittua putousta ja koetimme samalla tarkkailla, josko polun alusta olisi jonkinlaista merkkiä. Matka edistyi kohti Rognlia, ja jossain vaiheessa aloimme kuulla vaimeaa ääntä, jonka tulkitsimme vesiputouksen aiheuttamaksi kohinaksi. Kohina voimistui matkan edistyessä, joten arvelimme tulevamme pian polun alkukohtaan. Hämmästelimme kylläkin sitä, että moottorikelkkareitti laskeutui koko ajan alaspäin. Lopulta se saavutti tunturikoivikon ja eteni kohti vihreänä levittäytyvää laaksoa. Veden kohina voimistui. Pian eteemme avautuikin odotettu näkymä. Barraksen vastaiselta rinteeltä kuohui alas laaksoon kaksi runsasvetistä putousta.

Kun katselimme hätkähdyttävän kaunista laaksoa, totesimme, että päivän vaellus olisi jo tämän näkymän takia riittävän upea elämys. Näytti nimittäin siltä, että Barraksen huiputtamiseen meillä ei riittäisi aika, vaikka polunpää löytyisikin. Tuossa vaiheessa oltiin jo pitkällä iltapäivässä.

Jokseenkin täsmälleen putousten kohdalta Barraksen huipulle johtavan polun alku lopulta löytyi. Päätimme, että huipulle ei lähdetä pyrkimään, mutta kokeillaan kuitenkin, miltä kiipeäminen maistuu. Etenimme navakassa tuulessa ja sadekuurojen saattelemana noin 700 metriin. Hienot olivat näkymät sieltäkin ja mieli olisi tehnyt jatkaa matkaa. Järki kuitenkin voitti, ja laskeuduimme samaa tietä alas. Tavoitteen jääminen saavuttamatta harmitti tietenkin. Toisaalta putousten mahtavuus ja laakson vihreä kauneus olivat lumonneet meidät niin, että pettymys ei jäänyt päällimmäisenä mieleen. Ja, suomeksi sanottuna, Paras on siis vielä edessä.

Paluumatkalla ei tarvinnut enää etsiä mitään, joten se sujui menomatkaa nopeammin. Silti kello oli jo puoli kahdeksan, kun räntäsateessa palasimme Gapon majalle. Kymmenen tuntia oli kulunut siitä, kun aamulla olimme lähteneet matkaan. Ruoka maistui, ja uni sen jälkeen.

Polvivaivojen takia jouduin lopettamaan juoksuharrastuksen parikymmentä vuotta sitten. Tilalle tulivat pyöräily ja patikointi. Viime kesänä sain ensimmäisen rinkkavaelluskokemukseni Lapissa, Kilpisjärven ympäristössä. Talvella pääsin pääosin saman porukan mukana retkihiihtoa kokeilemaan ja pari päivää sitten palasin tämän kesän rinkkareissulta.  Ensi talven hiihtovaellusviikon majoitus on jo varattu ja muitakin suunnitemia vireillä. Tunturit ovat vieneet sydämeni.

Viime kesänä vaesimme poikkeuksellisen helteisessä säässä koko viikon ajan. Tällä kertaa lämpötila pysytteli parin ensimmäisen päivän aikana kymmenen lämpöasteen tienoilla ja putosi loppuajaksi lähemmäs nollaa. Vaeltamisen kannalta viileä sää oli etu. Kun vaatetus oli sopiva, ei tullut sen enempää hiki kuin kylmäkään. Sadevaatteet ja hyvät, vettä pitävät vaelluskengät olivat erityisen tärkeä osa pukeutumista tällä kertaa. Lunta oli vielä paljon ja polut rinteissäkin paikoin märkiä.

Ensimmäinen päivä kului leppoisissa merkeissä. Yövyttyämme Kilpisjärven retkeilykeskuksen mökeissä suuntasimme pienelle patikalle Saanan rinteeseen. Ihastelimme tunturikoivikon hentoa keväänvihreää ja juuri kukkaan puhkeamassa olevia kulleroita. Ruohokanukkaa ja suokukkaa pisti esille siellä täällä. Jatkoimme ehkä puoliväliin rinnettä ja palasimme sitten odottamaan Malla-laivaan pääsyä ja matkaa Koltaluoktaan.

Koltaluoktasta jatkoimme kävellen kolmen valtakunnan rajapyykin ja Kuohkimajärven varaustuvan kautta Norjan puolelle. Siellä meitä odotti norjalaiseen tapaan erittäin hyvin varustettu tunturimaja, Goldahyttan. Reitin varrelta löytyi porukan kasviharrastajien suureksi iloksi Kaarlen valtikka, yksi seudun tyyppikasveista, jota oli turhaan etsitty jo kolmen valtakunnan rajalta.  Tuo näky maan puoleen kumartuneista rinkkaselistä toistui monesti matkan aikana.

Yö majalla sujui rauhallisesti, ja aamulla vaeltajien jono suuntasi runsaan aamupalan jälkeen kohti seuraavaa majapaikkaa, Gappohyttania.  Lähtiessämme nousemaan tunturin rinnettä isohko porolauma lähestyi meitä Kilpisjärven suunnalta. Puolivilli poro ei välttämättä ihmistä säiky, eivät säikkyneet nämäkään. Ne juoksivat hiljakseen meitä kohti ja tarkastelivat uteliaina kumaraisten kulkijoiden jonoa. Osa kääntyi kulkemaan ylös rinnettä, samaan suuntaan kanssamme. Niiden joukossa oli upeita sarvipäitä, joiden käynti oli ylvästä ja itsetietoisen näköistä. Vaikutti siltä, että joku noista isoimmista johti muuta laumaa.

Siinä katsellessamme tuota vaikuttavaa näkyä alemmas tasanteelle jäänyt kellokas alkoi ravistella päätään, ja kello alkoi tietysti kalkattaa. Osa laumasta pysähtyi heti. Poromiesten valitsema kellokaulainen vaadin ravisteli päätään useamman kerran, ja lopulta kaikki ensin pysähtyivät ja kääntyivät sitten suuntaan, josta olivat tulleet. Niin tekivät myös nuo mahtavannäköiset hirvaat. Tuo sekä kooltaan että koko olemukseltaan vaatimaton kellokas oli saanut kaikki muut porot liikkumaan haluamaansa suuntaan.

Rinnettä ylös raataessamme ja nauttiessamme sitä seuranneen ylängön tasaisemmasta tiestä mieleeni palasi toistuvasti tuo porolauma. Kertailin vuosikymmeniä sitten oppimiani johtamisteorioita, mänitsmenttiä ja liidershippiä, arvojohtamista, esimies- ja alaistaitoja, koko päämäärään pyrkimisen ja menestymisen osatekijöitä. Yhä vielä pohdin. Ja tuota kellokkaan mahtiasemaa ihmettelen.

Gapolle pääsimme hyvissä ajoin ja ihan kohtuullisin kolotuksin. Porukkamme ikärakenteen huomioiden kolotusten esiintyminen on yksi vaelluksen väistämättömistä seurauksista. Jokainen pohtii matkaan lähtiessään suostuuko maksamaan yöttömän yön kokemisesta, upeista maisemista, tunturituulen raikkaasta tuoksusta ja Lapin karun luonnon ihmeistä hintaa turvotusten, kipujen ja kramppien muodossa. Oman vasemman polveni kipu turtui jo alkumatkasta, ja Gappoa lähestyessämme ainoastaan hartioita kolotti. Sekin särky helpotti, kun rinkan sai heittää nurkkaan. Talousveden haku puolen kilometrin päästä, jyrkän rinteen alta, ei silti erityisemmin innostanut.  Tulipa sekin nälän innostamana kuitenkin tehtyä.

Päivän lotina ja hänen apulotinansa laittoivat meille maukkaan päivällisen. Sen valmistuessa kämppäämme saapui kaksi muuta yöpyjää, Norjan armeijan upseereita. Heidän urakkansa oli alkanut Nordkappista, Norjan pohjoisimmilta seuduilta. He kertoivat kulkevansa suunnilleen 30 kilometriä päivässä ja aikovansa vaeltaa läpi koko maan aivan eteläkärkeen asti. Reippaita nuoria naisia hyvin koulutetun koiransa kanssa.

Yr.no oli ennustanut sään kylmenevän ja sateiden alkavan seuraavana päivänä. Tuuli yltyikin jo illalla ja vaelluksen uuvuttama keho ei olisi millään halunnut viipyä viimaisessa ulkoilmassa iltapesujen vaatimaa aikaa. Sitä suloisemmalta tuntui vetäytyä makuupussin uumeniin. Ei tarvinnut unta odotella.

Hän ilmestyy eteemme haifalaisen vanhainkodin olohuoneeseen kuin sadun hyvä haltijatar, kevyesti hymyillen, pehmeästi astellen, silmissä lämmin loiste. Hänen vitivalkoisissa hiuksissaan on nuorekas leikkaus, kulmat ovat huolitellut ja kynsissä hehkuu äskettäin laitettu marjapuuronpunainen lakka. Hänen nimensä on Rita. Hän on 84 -vuotias.

Olen lukenut useita antisemitismiä käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita, nähnyt TV-dokumentteja holokaustista ja sen kauhuista selvinneistä. Olen myös käynyt monta kertaa Jerusalemissa sijaitsevassa museossa, Jad Vashemissa, jossa esitellään kuvin, tekstein ja esinein juutalaisvastaisuuden ilmenemistä historiassa ja erityisesti toisen maailmansodan aikana. En ole kuitenkaan koskaan aikaisemmin tavannut ketään, joka olisi joutunut kokemaan holokaustin kauhuja itse. Jollakin tavalla koko asia on kaikessa kauhistavuudessaan jäänyt sittenkin aika etäiseksi. Ritan tapaaminen ja hänen tarinansa kuuleminen tempaa minut muutamassa kymmenessä minuutissa keskelle historian todellisuutta, jossa ei voi jäädä viileästi sivustakatsojaksi.

Rita Kasimow Brown syntyi vuonna 1934 Turmontissa, nykyisen Liettuan alueella puolanjuutalaiseen perheeseen, esikoisena kolmesta lapsesta. Tuossa vaiheessa Euroopan juutalaisia ympäröi jo epäluulon ja halveksunnan ilmapiiri, joka koventui kansallissosialistisen ideologian levittäytyessä sotatoimien mukana Saksan valloittamille alueille. Kun Puola miehitettiin vuonna 1941, juutalaisilta otettiin heidän kotinsa ja arvoesineensä valloittajan tarpeisiin ja juutalaisperheet sijoitettiin gettoihin. Suorituskykyisimmät valittiin tekemään erilaisia käytännön töitä saksalaisille. Ritan perhe oli yksi valituista, joten he välttyivät alkuvaiheen kuljetuksilta keskitysleireille.

Paikallinen katolilainen pappi oli saanut vihiä Hitlerin juutalaisia koskevista suunnitelmista ja hän kävi varoittamassa Ritan isää ja muita työkomennukseen valittuja. Hän kehotti heitä pakenemaan niin pian kuin suinkin, sillä heillä olisi varmasti ennen pitkää edessä sama kohtalo, kuin muillakin juutalaisilla. Vain Ritan isä otti papin varoitukset tosissaan. Hän kokosi jäljelle jääneen omaisuutensa ja pakeni perheensä kanssa aluksi metsän suojiin.

Kylmyyden ja ravinnon puutteen takia perhe alkoi muutamassa kuukaudessa voida huonosti ja sairastella. Isä päätti uhkarohkeasti pyrkiä majoittumaan johonkin paikallisista taloista. He löysivätkin alkeellisissa oloissa asuvan, kaniininkasvatuksella elävän maanviljelijän, joka päätti auttaa hädässä olevaa perhettä. Maatalossa oli ajan tavan mukaan samassa rakennuksessa vierekkäin perheen asunto ja karjasuoja. Karjasuojan alle kaivettiin onkalo, johon oli pääsy asunnon puolelta lattialuukun kautta ja perunakellarin läpi. Tila oli ahdas, mutta erinomainen piilopaikka. Sotilaat kiersivät etsimässä piiloutuneita ja kävivät koirien kanssa myös kanifarmarin talossa. Koirat vainusivat piiloutujat, mutta sotilaat olivat tuumanneet, ettei kukaan voi asua navetan alla ja jättäneet paikan tutkimatta.

Maanviljelijä eli itsekin puutteessa eikä pystynyt antamaan piiloutujille kunnollista ruokaa. Liikkumaton elämä tunkkaisessa kolossa lantakasojen alla kehnolla ravinnolla alkoi tuntua tuskastuttavalta. Rita hautoi mielessään itsemurhaa, mutta ei löytänyt tapaa, jolla sen olisi voinut toteuttaa. Äiti koetti pitää lasten elämänhalua yllä opettamalla heille matematiikkaa ja jiddishinkielisiä lauluja. Lopulta, kahden vuoden luola-asumisen jälkeen isä tuli siihen tulokseen, että perheen oli lähdettävä liikkeelle silläkin uhalla, että he jäisivät kiinni.

Kasimovin perhe joutui pakomatkallaan Saksan ja Venäjän rintamalinjojen väliin tulituksen keskelle. Monen ihmeellisen pelastautumisen jälkeen koko perhe selvisi hengissä taistelun keskeltä Venäjän puolelle ja sieltä monien vaiheiden kautta Pohjois-Amerikkaan.

Uudessa kotimaassaan Rita avioitui amerikkalaisen miehen kanssa, tuli äidiksi ja sai lapsenlapsia. Pienestä asti piirtämisestä ja maalaamisesta pitäneestä naisesta tuli taidemaalari. Hän on kuvannut useassa teoksessaan lapsuuden kokemuksiaan pakomatkoilla ja piilopaikoissa.  Miehensä kuoltua Rita muutti Israeliin ja toi useita tauluja mukanaan.

Kun Rita on kertonut tarinansa, hän jää istumaan paikalleen ja pitelee yhtä tauluistaan, sitä, jossa hän itse makaa matalan piilopaikan lattialla valkoisessa mekossa.  Hänen piti enimmäkseen olla makuulla, sillä seisomaan ei mahtunut.  Jos taiteilija on sijoittanut itsensä töihinsä, hänellä on aina valkoinen puku päällä, niin hän sanoo.

Rita näyttää niin tyynen iloiselta nyt, vaikka ei hetki sitten pystynyt muistelemaan kokemuksiaan itkemättä. Menen istumaan hänen viereensä ja kysyn, miten on mahdollista, että hän on niin virkeä ja elämänhaluinen ikään kuin nuo kauheat kokemukset eivät olisi jättäneet mitään jälkeä häneen. – Ne kokemukset olivat niin raskaita, että niiden jälkeen tavallinen elämä ilman pelkoa on tuntunut joka päivä suurelta lahjalta. Jos olisin päässyt aina helpolla, en ehkä osaisi arvostaa elämää niin paljon, kuin arvostan sitä nyt. Näin Rita vastaa ja katsoo minua hymyillen. Vanhainkodin työntekijät kertovatkin, että heillä asuu iloista sakkia.  Kaikkein mieluiten holokaustista selvinneet vanhukset tanssivat ja laulavat.  He osaavat ottaa ilon irti elämästä.

– God bless, Rita vielä toivottaa, kun astun vanhainkodin ovesta ulos Haifan sivukadulle. Se on sama katu kuin taloon tullessa, ja kuitenkin tuntuu että se ja kaikki muukin näyttää nyt erilaiselta kuin ennen.

Kuulin äskettäin lauseen, joka ei ole jättänyt rauhaan: – ”Ei” on rakkauden vahvin ilmaus. Tässä positiivisuusjulistusten, ratkaisukeskeisyyden ja oikeusperusteisen etiikan maailmassa väite kuulostaa yllättävältä. Voisiko se olla tosi?

Ensimmäiseksi tulee mieleen lapsen ja kasvattajan suhde. Tuntuu siltä, että ajan myötä ”ein” sanominen on käynyt kasvattajille yhä vaikeammaksi. Lapsen oikeudet ovat vähän kuin huomaamatta laajentuneet perusoikeuksista kasvavalle kehälle. Yksipuolinen ruokavalio, olosuhteisiin sopimaton pukeutuminen, liian myöhäinen nukkumaankäyntiaika, vähäinen liikuminen ja runsas ruutuaika ovat oireita tästä ongelmasta. Neuvottelusta on tullut arkipäivää tilanteissa, joissa yksinkertainen ”ei” olisi paras vaihtoehto. Alkuperäiseen väitteeseen palatakseni, monesti rakkautta olisi sanoa ”ei” jämäkästi ja yksiselitteisesti.

”Ei” kuuluu myös aikuisten välisiin suhteisiin. Jos omistan itseni, minua voi ”käyttää” vain siinä määrin kuin annan luvan olipa kysymys kehostani, voimistani, ideoistani, kuvistani tai mistä tahansa palveluistani. Estämällä itseeni kohdistuvan riiston rohkaisen myös toista löytämään omat voimavaransa ja annan esimerkin itsensä rakastamisesta.

Niin, itseäänkin pitäisi rakastaa. Ilmiselvästi myös tässä rakkaudessa ”ei” olisi monesti paikallaan, ja nimenomaan itselle sanottuna. Ei tarvitse ajatella kuin syömisiä ja juomisia. ”Kyllä” maukkaalle ja maistuvalle on rakkautta itseä kohtaan, mutta vain silloin, kun tuo mainittu vahva ”ei” asettaa sille rajan.

Jo vuosien ajan meitä on muistutettu siitä, miten tärkeää on määrätä itse omasta ajankäytöstään ja oppia sanomaan ”ei” liialle suorittamiselle. Kyllä kai tämä on työssä käyvälle ihmiselle monen monta kertaa osoittautunut todeksi, varsinkin, kun sitä ei ole ottanut tosissaan.

”Ei” on todellakin vahva rakkauden ilmaus. Mutta vahvin se ei mielestäni sittenkään ole.

Se nulikka, joka viis veisaa kielloista ja rynnii yli rajojen niin että rytisee, tarvitsee kuitenkin ennen kaikkea sanaa ”kyllä”. Kyllä, sinä olet rakas. Minä hermostun sinun tekemisiisi, mutta olet minulle rakas, aina.

Ja minä, joka popsin suklaalevyn vaivatta ensimmäisestä palasta viimeiseen, uuvutan itseni jatkuvalla vimmaisella suorittamisella, mielistelen ihmisiä myöntymällä, vaikka ei pitäisi, olen kykenemätön todella rakastamaan lähimpiäni ja itseäni, minäkin tarvitsen sen ”kyllä”-sanan. Kyllä, minäkin kelpaan, minäkin olen rakastamisen arvoinen.

Sittenkin, kun en enää pysty mihinkään, en ole hyödyksi, olen vain taakkana toisille. Silloinkin minä tarvitsen sitä, että joku vakuuttaa minulle: -Kyllä, sinä olet rakas.

Tiia ja Raija istuvat Raijan talon katetulla terassilla. Myöhäissyksyn aurinko paistaa kattoon ripustettujen amppelikukkien läpi ja lämmittää ystävysten istumapaikan kahvittelulle sopivaksi. Raija kutsui Tiian käymään. Kesäkuun viimeisellä viikolla Lapissa tapahtuneet asiat pyörivät edelleen molempien mielessä ja niiden puimista teki mieli jatkaa jatkamasta päästyä.

– Olihan se ihan uskomaton reissu, Raija aloittaa.

– Niin, Tiia jatkaa, – juuri kun pääsi siitä kannabisheppujen jutusta, tuli tämä. Tässä alkaa tuntea itsensä neiti Marplen kaveriksi. Todella hienoa kuitenkin, että nyt saadaan istua tässä aika levollisina ja pelkäämättä.

– Niin, syyllinen on telkien takana, ja toivottavasti pysyy siellä mahdollisimman pitkään, Raija jatkaa.

– Mitäs arvelet, olisiko tapaus selvinnyt ilman meidän salapoliisityötä? Tiia kysyy.

– Tuskinpa, Raija vastaa vakuuttuneisuutta äänessään, – mehän sen tärkeän oivalluksen teimme.

Raija oli parin vuosikymmenen ajan käynyt rinkkavaelluksilla eri puolilla Lappia saman mikkeliläisen porukan kanssa. Viime keväänä yksi vakituisista vaeltajajoukon jäsenistä oli joutunut perumaan osallistumisensa, ja vapaalle paikalle kimppakyytiin etsittiin lähtijää. Raijan houkuttelemana Tiia innostui asiasta, vaikka jännittikin kovasti pärjäämistään kymmenkiloisen repun kanssa. Oma jännityksensä oli siinäkin, että muut lähtijät tunsivat toisensa ennestään ja olivat kulkeneet erämaataipaleita kymmeniä kertoja yhdessä. Toisaalta reissu tarjosi Tiialle fyysisen haasteen, joista hän aina oli pitänyt. Uutena lähtijänä oli myös paremmin luvallista vetäytyä tarkkailuasemiin, mikä sopi Tiialle oikein hyvin.

Porukka lähti Mikkelistä varhain lauantaiaamuna ja saapui Kilpisjärvelle saman päivän iltana. Retkeilykeskuksesta oli varattu etukäteen kämppä sekä ensimmäistä että viimeistä Lapin yöpymistä varten. Kati, joka 55-vuotiaana oli joukon vanhin ja myös kokenein vaeltaja, kehotti muita nauttimaan juoksevasta vedestä, jääkaapista ja sisävessasta nyt, kun se vielä oli mahdollista. Hän vilkaisi minuun ja lisäsi, että toisaalta vedellä ei kannata juhlia, tunturista saa parempaa – ja taatusti kylmää.

Kati oli joukon itseoikeutettu johtaja, vaikka asiaa ei ääneen sanottukaan. Kati oli Tiian mielestä todella mukava matkakumppani, rento ja samalla jämäkkä, osasi lukea karttaa, tunsi erilaiset maastot ja piti sopivasti taukoja. Kati oli sairaalan osastonlääkärinä oppinut organisoimaan asioita ja johtamaan ihmisiä, hänen seurassaan olo oli turvallinen ja varma. Hyvää matkaseuraa olivat myös Maija ja Anna, Tiian ja Raijan ikätoverit, joihin Raija oli tutustunut heti Mikkeliin saavuttuaan parikymmentä vuotta sitten. He kävivät edelleen samassa kansalaisopiston pilates-ryhmässä, jossa olivat ensimmäistä kertaa tavanneet, Maija ja Anna nuorina sairaanhoitajina ja Raija aloittelevana luokanopettajana. Tänä syksynä ei Maija enää tulisi tuohon ryhmään.

Vaellusreitiksi oli valittu noin 70 kilometrin polku, joka kulki Suomen lisäksi Norjan ja Ruotsin tuntureilla. Se oli merkitty maastoon kivistä ladotuin opastein. Joissakin paikoin Kati joutui pysähtymään hetkeksi ennen kuin katse tavoitti seuraavan suuntamerkin, niin hyvin kivitolpat sopivat maaston näkymiin ja väreihin. Ensimmäisen päivän taipaleelle ryhmä lähti taksikyydin jälkeen Norjan puolelta Käsivarrentieltä. Sää oli tuulinen, mutta selkeä ja vaellusta ajatellen sopivan viileä. Hyttysetkään eivät vaivanneet vielä siinä vaiheessa kesää. Matkan varrelle sattui yksi leveämpi puro, joka piti ylittää kahlaamalla. Tiia oli Raijan ohjeen mukaan ottanut uimatossut mukaan, joten asteleminen kivisellä puronpohjalla onnistui kohtuullisesti, vaikka rinkka vaikeutti tasapainossa pysymistä.

Ensimmäisen päivän viimeiset kilometrit määräpaikkaan, Goldan majalle, sujuivat hiljaisuuden vallitessa. Kati muistutti, että hartiat kyllä tottuvat rinkkaan, vaikka nyt saattaa tuntua todella kivuliaalta. Tiia oli säätänyt rinkkansa lantiolta liian alas, joten hartiat olivat tavallista kovemmalla rasituksella. Kun viimeinen kilometri alas tunturin juurella sijaitsevaan tupaan oli puolivälissä, Tiia ajatteli, että tämä olisi hänen kohdallaan varmasti ensimmäinen ja viimeinen rinkkavaellus. Hartioita kolotti ja reidet tuntuivat huutavan kivusta jokaisella askeleella. Perille kuitenkin selvittiin, ja Tiiakin tunsi olonsa ihan kohtuulliseksi riisuttuaan rinkkansa tuvan seinustalle. Hän kiiruhti ensimmäiseksi parin sadan metrin päässä olevalle tunturipurolle huuhtomaan kasvonsa ja kätensä. Palatessaan tuvalle hän huomasi, että muutaman sadan metrin päähän tunturikoivikon ja Golddajärven väliselle niitylle oli pystytetty isohko, vihreä teltta. Hieno keli telttailla, Tiia ajatteli, vaikka mukavaa on kyllä mennä valmiiksi pystytettyyn tupaan ruokailemaan ja oikeaan sänkyyn yöksi nukkumaan.

Ryhmä oli arponut jokaiselle jäsenelle keittiövuorot retken ajaksi. Tiian tehtävänä oli ensimmäisen retkipäivän apukokin työt, mikä tarkoitti talous- ja tiskivesien hakemista purolta, tiskaamista ja paikan siistimistä yöpymisen jälkeen. Toiselta vedenhakureissulta palatessaan Tiia huomasi, että joku oli pystyttämässä toistakin telttaa tunturiniitylle. Se oli edellistä pienempi, ehkä kahdelle hengelle tarkoitettu ja parin sadan metrin päässä toisesta teltasta. Pitkähkö, tummatukkainen mieshenkilö näytti olevan yksin sitä pystyttämässä. Isomman teltan lähistöllä juoksenteli kaksi lasta, ehkä poikia molemmat. Ovatpa uskaltaneet ottaa lapset mukaan tunturiin, Tiia ihmetteli, oltiinhan sentään tiettömillä teillä.

Kun iltaruoka oli erinomaisella ruokahalulla syöty ja astiat tiskattu, vaeltajat kävivät peseytymässä purolla ja vetäytyivät yöpuulle. Kello oli vasta vähän yli yhdeksän Suomen aikaa, mutta uni tuntui tulevan lähes välittömästi ainakin Katille ja Annalle. Ei mennyt tuntiakaan, kun kolme muutakin tunturin väsyttämää nukahtivat puhelintensa viereen. Goldalla toimi vielä nettiyhteys, ja sitä teki mieli käyttää hyväksi. Raija asetti puhelimeensa hälytyksen kahdeksaksi, sillä hänellä oli kokkivuoro seuraavana päivänä. Puuro oli määrä syödä puoli yhdeksältä.

Tiia herää yleensä hitaasti ja vaiheittain. Tällä kertaa hän oli hereillä jo ennen kuin avasi silmänsä. Raija oli rynnännyt sisälle tupaan sekavana ja kyyneleet valuen, hän voihki ja hoki Maijan nimeä.

– Tuolla, tuolla purolla. Mahallaan oli, elottomana. Ollut kai jo pitkään, ei voi elvyttää. Menkää katsomaan! Raija tuijotti tuskaisena Tiiaa, joka vielä oli sisällä tuvassa. Kati ja Anna olivat jo juoksemassa purolle. Siellä Maija kellui laajahkossa suvannossa vedenhakupaikan alapuolella, yläosa kehosta joentöyräällä, ilmeisesti Raijan vetämänä.

Kuten Raija oli sanonut, mitään ei ollut tehtävissä. Kati pysyi ammatillisen asiallisena ja soitti hätänumeroon. Hän kertoi olevansa lääkäri ja kertoi tilanteen selkeästi ja yksiselitteisesti. Joukko jäi purolle odottamaan pelastushelikopterin ja poliisin saapumista. Ikään kuin pitämään huolta Maijasta. Helikopteri tulikin yllättävän nopeasti paikalle, ja Maija kannettiin sen sisään. Lääkäri tutkisi hänet vielä määräpaikassa. Mukana tulleet kaksi poliisia esittivät paikalla oleville muutamia kysymyksiä ja poistuivat sitten kopterin mukana.

Edellisen illan tapahtumia käytiin läpi hetki hetkeltä, kukaan ei ollut huomannut mitään erikoista Maijan käyttäytymisessä. Anna, joka oli Maijan ystävä lapsuusvuosista asti, ei voinut käsittää tapahtunutta. Kun Kati sanoi, että oletettavasti kysymys on vahingosta tai elämänhalun loppumisesta, Anna sanoi ehdottoman varmalla äänellä: – Ei, Maija ei ikinä tekisi itselleen mitään. Vaikea oli sitäkään uskoa, että Maija, varma ja vahva liikkuja, olisi tuollaisessa paikassa menettänyt tasapainonsa ja horjahtanut veteen. Päässä vasemman ohimon takana näkynyt verinen jälki näytti kuitenkin viittaavan juuri siihen.

Matkalaisten oli nyt päätettävä jatkosta. Tiia ei osannut sanoa mitään, mutta oli lopulta iloinen, kun muut päättivät jatkaa matkaa. Anna varsinkin korosti sitä, että Maija olisi toivonut muiden jatkavan. Maija ei koskaan halunnut aiheuttaa ongelmia toisille. Niinpä neljän vaeltajan ryhmä jätti Goldan ja lähti suunnistamaan järven ohi ja ylös tunturiin kohti Gappaa, jonne oli määrä joutua illaksi. Lienevät rantaniityn telttailijat ihmetelleet pelastushelikopterin käyntiä tuvalla. Joka tapauksessa kumpikin teltta oli aamuisen näytelmän aikana hävinnyt maisemasta.

Vaellus alkoi kivuliaasti, kenellä särki mitäkin kohtaa kehossa. Vähitellen lihakset ja nivelet turtuivat liikkeessä ja suostuivat tekemään työtä riittävän tehokkaasti. Tiia koki hartioidensa säryn tavallaan lahjana, se vei ajatukset pois onnettomuudesta. Taukojen aikana keskusteluissa kuitenkin palattiin käymään läpi edellisen illan ja aamun tapahtumia. Anna itki oikeastaan koko ajan, olihan Maija ollut yksi hänen läheisimmistä ystävistään. Puheissa toistuivat samat ajatukset ja sanat. Kaikki olivat epäuskoisen ymmällään. Myös sitä pohdittiin, miten Maijan perhe, vanhemmat ja sisarukset selviävät tapahtuneesta. Onnena onnettomuudessa nähtiin se, että Maija ei juuri nyt ollut parisuhteessa eikä hänellä ollut lapsia. Järkytys tulisi olemaan suuri työpaikalla sairaalan lastenosastolla, sillä Maija oli tehnyt siellä työtä lähes koko hoitajauransa ajan.

Kello oli jo melkein kahdeksan, kun väsynyt nelikko saapui Gappoon. Tuvalle tuli samaan aikaan pari kaveria, jotka olivat kiivenneet läheiselle Barras-tunturille. Heidän nuorekas innostuneisuutensa ja uhonsa tuntuivat Tiiasta lähes ylivoimaisilta katsoa ja kuunnella, ja olikin helpotus kuulla heidän jatkavan matkaansa jo samana iltana. Yöttömässä yössä jaksaa vaeltaa raskaan päivän jälkeenkin, kun on nuori ja voimakas.

Gapossa vesi piti hakea puolen kilometrin päästä. Se oli kristallinkirkasta ja jääkaappikylmää. Naiset tekivät kaikki vedenhakumatkat yhdessä, vaikka tehtävä olisi kuulunut Raijalle. Tuntui turvallisimmalta liikkua porukalla. Tuvassa ei ollut muita yöpyjiä, mutta naiset päättivät nukkua kaikki samassa neljän hengen makuusopessa.

Levottomasti nukutun yön jälkeen joukko suuntasi Ruotsin rajan yli kohti Pältsan aluetta ja siellä olevaa Pältsastugania, tupaa, jossa yöpymisen he olivat varanneet ja maksaneet etukäteen. Matka Gapolta Pältsaan kulki lähes koko matkan ajan puuttomalla harjulla, jonka molemmin puolin maa laski jyrkästi laaksoihin ja joissakin paikoin pieniin tunturilampiin. Taival oli lumoavan kaunis, sen Tiia tajusi, mutta kauneudesta oli vaikea nauttia. Reitin varrelle sattui uimakelpoinen puron suvantopaikkakin, mutta Tiia ei jaksanut innostua edes uimisesta. Hän liotti muutaman minuutin jalkojaan vedessä ja katseli, kun Kati ja Raija polskuttelivat puron syvänteessä. Anna istui syrjemmässä ja nojasi isoon kiveen silmät kiinni. Suru oli lyönyt leimansa hänen koko olemukseensa.

Lähellä Pältsan tupaa Tiia huomasi, että tuvan ja tunturin välisellä niityllä, lähes tunturikoivikon rajassa, oli samanlainen teltta, kuin oli ollut ensimmäisen yöpymispaikan lähistöllä, vihreä ja pieni. Teltan haltijaa ei näkynyt. Itse tuvalla oli vain yksi yöpyjä naisten lisäksi, espanjalainen nuori mies. Tupavahti kertoi, että alkukesä on ollut tavallista hiljaisempi, vuoteita on jäänyt käyttämättä joka yö. Olipa ollut päiviä, että ketään ei ollut ollut liikkeellä Pältsan maisemissa.

Tuvalla oli saunomismahdollisuus ja naiset päättivät käyttää sen hyväkseen. Vesi oli tässäkin paikassa haettava kaukaa mäen alta, myös kylpemistä varten. Vedenhakupaikka oli läheiselle vesiputoukselle johtavan polun varrella, joten naiset ottivat ämpärit mukaansa lähtiessään katsomaan upeaa putousta. Kartassa se oli näkynyt, mutta nimi puuttui. Tuvaltakin putoukselle opastettiin vain pienellä kyltillä, jossa luki ”Vattenfall” – ilmeisesti näissä maisemissa tätä upeutta riitti niin, ettei kaikille kohteille kannattanut edes antaa nimeä. Jo ajomatkalla Kilpisjärvelle naiset olivat päättäneet käydä katsomassa putousta, jota useissa retkeilyaiheisissa blogeissa suositeltiin.

– Näkisipä Maija tämän, Anna huokasi kun valtaisana ryöppyävä putous ja koski sen molemmin puolin tulivat näköpiiriin alhaalla kurussa. Alemmas mennessä oli turha enää sanoa mitään, veden pauhu peitti muut äänet alleen. Kasvot ja päällysvaatteet kostuivat vesihöyryksi murskautuneissa pisaroissa. Paikka oli uskomattoman vaikuttava. Naiset ottivat kuvia putouksen viereltä, ala- ja yläpuolelta. Putouksen yläpuolinen koski kuohui isojen kivien väleissä. Tiia hypähteli kiveltä toiselle ja tunsi olevansa taas huoleton pieni tyttö valloittamassa Tiirasaaren kiviä ja kallioita. Jossakin vaiheessa hän tajusi, että ei ollut vähään aikaan nähnyt muita naisia ja kiipesi takaisin joentöyräällä kulkevalle polulle. Hän näki vähän ylempänä Raijan ja Annan, mutta Katia ei näkynyt missään.

Naiset kiersivät putousta puolelta ja toiselta ja kolusivat sen molemmin puolin kasvavia tiheitä tunturikoivikoita. Pelko ja hätääntyminen syöksyivät heidän mieliinsä. Ei, ei voi olla, että Katille olisi tapahtunut jotain! Lopulta Tiia kuuli Raijan kirkaisun: – Tuolla! Raija osoitti sormellaan alajuoksun suuntaan, ja siellä, kahden kiven välissä heilui Katin ruumis veden pyörteissä.

– Hän on hengissä, Anna huusi saadessaan otteeseensa Katin käden. Yhdessä naiset vetivät Katin kuiville ja Anna alkoi tehdä tarkempaa arviota hänen kunnostaan. Hän läimäytti Katia toiselle poskelle ja huusi tämän nimeä. Lopulta Kati avasi silmänsä ja kohotti päätään hämmästyneen ja sekavan näköisenä.

Kati toipui nopeasti kävelykuntoon, ja naiset pääsivät lähtemään paluumatkalle. Kukaan ei sanonut mitään matkan aikana. Anna ja Tiia ottivat yhden ämpärin lähteeltä ja Raija kaksi. Kati oli saanut sen verran kovan tällin, että hänelle ei uskallettu antaa kantamuksia. Hän koetti vakuuttaa, että hän oli aivan hyvässä kunnossa, mutta toiset pysyivät lujina. Saunassa paljastui, että Kati oli oikean kyljen puolelta melkein yhtä mustelmaa. Hämmästyttävää oli, että päässä näkyi vain pieni kuhmu. Ilmeisesti kaatuminen oli tapahtunut juuri sellaisella tavalla, että pää säästyi pahemmalta iskulta, ja sen takia henkikin säästyi. Saunan lauteilla istuessaan Kati sanoi sen, mitä Tiia oli koko ajan pelännyt: – Joku tönäisi minut sinne koskeen. Tunsin sen ihan selvästi selässäni. Siinä vaiheessa pimeni. Muistan kaiken vain siitä lähtien, kun Anna huusi nimeäni.

Koko vaellus, Maijan kuolema ja nyt tämä Katin kaatuminen, kaikki näyttäytyi nyt uudessa valossa. Lamaannuksen ja henkisen väsymyksen tilalle tuli äärimmäinen valppaus, kehon kivut ja kolotukset siirrettiin pois tietoisuudesta ja mieleen raivattiin tilaa kysymyksille ja ratkaisuille. Ulkopuolista ratkaisua ei ollut tarjolla, sillä verkkoyhteyksien puuttuessa poliisillekaan ei voinut soittaa. Miten varmistetaan turvallisuus loppumatkan ajaksi, mikä reitti kannattaa valita, jätetäänkö osa tavaroista pois matkasta, jotta Katikin pystyy taittamaan matkan tiettömällä tiellä, miten Kati ylipäätään jaksaa kiivetä ja laskeutua, rämpiä soiden yli ja kulkea kaikki kivikot, ylittää purot?

Lopulta päädyttiin siihen, että jokainen jättäisi tavaroistaan ylimääräiset vaatteet ja muonatarvikkeet sekajätteisiin Pältsan tuvalle, Katin varusteet jaettaisiin kolmelle muulle ja hän kantaisi ainoastaan tyhjän rinkkansa. Tupavahdille kerrottiin Katin kaatumisesta putouksella, ja hän hyväksyi vaatteiden jättämisen tuvan roskasäiliöön. Muutenhan tunturioloissa kaikki syntyvä jäte pitäisi kantaa mukana kotiin ja järjestetyn jätehuollon piiriin.

Kati otti illalla särkylääkkeen ja kaikki neljä nukkuivat yön kaikesta mieltä kuohuttaneesta huolimatta melko hyvin, kuljettu taival vaati veronsa. He jatkoivat matkaa aamiaisen jälkeen tupavahdin suosituksen mukaisesti moottorikelkkareittiä pitkin. Se kulki vähän pitemmän matkan rinteessä, mutta oli loivempi. Jo illalla oli tehty päätös, että alkuperäisen suunnitelman mukainen viimeinen yöpyminen Kuohkimajärven varaustuvalla Suomen puolella jätettäisiin tekemättä, samoin seuraavan päivän vaellus Mallan luonnonpuiston halki. Sen sijaan nyt koetettaisiin pitää vauhtia sillä tavalla, että ehdittäisiin illaksi Koltaluoktaan ja sieltä Kilpisjärven retkeilykeskukselle menevään laivaan.

Tiia oli huomannut jo illalla putoukselta tultaessa, että tunturikoivikon kupeessa ollut pieni teltta oli kadonnut. Tuvalle sen omistaja ei ollut ilmestynyt, sillä siellä oli yöpynyt vain espanjalainen nuori mies naisten lisäksi. Tiia oli melko varma, että teltan omistajalla oli jotain tekemistä Maijan kuoleman ja Katin kaatumisen kanssa. Mutta mistä tässä kaikessa oli kysymys? Oliko heitä koko matkan tähän asti seurannut joku sarjamurhaaja ja oliko hänellä aikomus saattaa pois päiviltä jokainen heistä? Kummallista olisi, jos vain Maija ja Kati olisivat hänen kohteitaan. Retkeä ympäröi nyt kaiken kattava pelon ja epäluulon ilmapiiri. Tiialla kävi jo mielessä pohtia Annan tai jopa Raijan osallisuutta tapahtumiin. Oliko heistä toisella jotain noita kahta naista vastaan? Ja oliko toinen heistä edelleen vaarassa? Siitä Tiia oli melko varma, että häneen kummankaan murhanhimo ei voisi kohdistua. Raijan kanssa ei ollut koskaan ollut mitään epäsopua, ja Anna ei edes tuntenut Tiia ennestään.

Naiset tekivät matkaa edellispäiviä rivakammin ja pitivät taukoja harvemmin. Keskusteluja ei juuri käyty. Tiia arveli, että kaikilla muilla risteilivät päässä samat ajatuksen kuin hänelläkin. Ympäristöön ei voinut suhtautua vain ihaillen, vaan piti olla silmä tarkkana. Matkakumppaneitakin tuli väkisin katsoneeksi eri tavalla, kuin aiempina päivinä. Pelko ja epäluulo kannoillaan naiset saavuttivat Koltaluoktan sataman jo viiden tienoissa ja pääsivät Malla-laivalla hyvissä ajoin retkeilykeskukseen. Laivamatkan aikana Kati soitti poliisille ja kertoi tapahtumista vesiputouksella. Jo samana iltana naiset selostivat retken tapahtumia toiselle poliiseista, jotka olivat tavanneet jo Goldalla vaelluksen ensimmäisen yön jälkeen. Aamulla he suunnistivat kotimatkalle melko varmoina siitä, että tekijä oli joku ulkopuolinen. Tapahtumien selostaminen oli johtanut päätelmään, että asialla oli joku omaan joukkoon kuulumaton.

Anna oli kertonut Raijalle kuulleensa Maijan veljeltä joitakin poliisin antamia tietoja. Maijan omaiset halusivat tietenkin kiihkeästi saada selville, kuka Maijan oli murhannut. Pältsan tupavahtia oli kuulusteltu, mutta hän ei pystynyt antamaan tapaukseen mitään lisätietoja. Hän oli kyllä havainnut pienen vihreän teltan koivikon alapuolella, mutta ei ollut reagoinut siihen mitenkään. Eihän telttailu tuolla alueella ollut mitenkään luvanvaraista tai kiellettyä. Teltan pystyttäjästä hän ei osannut sanoa paljoakaan, mieheltä oli näyttänyt kuitenkin, pitkähkö, tumma. Goldalla olleeseen isomman teltan omistajaan oli saatu pitkällisen etsinnän jälkeen yhteys. Hän oli kyllä huomannut toisen teltan ja nähnyt sen omistajankin, mutta tämä ei selvästikään ollut kiinnostunut keskustelemaan naapuriteltan ihmisten kanssa. Uteliaat lapset mies oli hätistänyt pois oman telttansa läheisyydestä.

Ruumiinavauksessa oli Annan tietojen mukaan selvinnyt, että Maijan kuolinsyy oli hukkuminen, mutta sitä ennen hän oli saanut päähänsä kovan iskun todennäköisesti puisella esineellä. Tekijästä poliisilla ei ollut vielä edes arvelua. Tiian antamaa vihjettä teltasta ja sen haltijan ulkonäöstä ei pystytty tutkimaan enempää, sillä telttailijoiden tiedot eivät jää mihinkään tupakirjoihin, jos he eivät käytä tuvan palveluita. Molemmilla kerroilla teltta, jos se nyt oli sama, oli pystytetty paikkaan, josta ei peritty maksua. Silminnäkijöitä tunturissa oli ymmärrettävästi harvassa.

Anna oli kertonut muutakin. Hän itse oli erään kerran työpaikalta yövuoron jälkeen lähtiessään joutunut ajamaan autonsa parkkipaikalta pientareelle, kun jarrut eivät toimineet. Onneksi hän joutui jarruttamaan toisen auton peruuttaessa suoraan eteen ja onneksi tuo peruuttaja oli huomannut hänet ajoissa ja onneksi piennaralue nousi jonkin verran ja pysäytti auton matkan. Jarruissa ei ollut ollut minkäänlaista pitoa. Katikin oli pilates-tunnilla kertonut, että hän, rationaalisesti ajatteleva ja järkevä ihminen, ei osannut enää mennä mihinkään tarkkailematta ympäristöä. Joitakin kertoja hän oli jopa mielestään huomannut jonkin auton seuranneen häntä. Myös Anna oli sitä mieltä, että häntä jollakin tavalla tarkkailtiin.

Raija oli kertonut puhelimessa Tiialle kaikki Annalta saamansa tiedot, ja Tiialle oli tullut mieleen ajatus, joka sai hänet kiihkeän uteliaisuuden valtaan.

– Siis Kati, Maija ja Anna, Tiia oli sanonut, – Minulla ei ole ollut mitään havaintoja vaaratilanteista tai tarkkailusta, onko sinulla?

– Ei, ei todellakaan.

– Nuo kolmehan työskentelevät samassa sairaalassa ja samalla osastolla, eikö niin?

– Tosiaan. Ei kai tämä juttu liity jotenkin heidän työhönsä! Raija sai kiinni Tiian ajatuksesta. Hän kutsui Tiian, Katin ja Annan kotiinsa, jotta tätä uutta arvelua voitaisiin pohtia yhdessä.

Kati ja Anna koettivat muistella yhteistä työhistoriaansa, työtovereita ja potilastapauksia. Ainakaan hoitajissa ei ollut ollut yhtään miespuolista ja lääkäreistäkään kukaan ei tuntunut sopivan kuvaukseen. Sitten Annalle tuli mieleen jotain:

– Entä se Kaskelan tapaus? Isähän syytti sinua Kati ja koko osastoa lapsensa menehtymisestä.

– Tumma ja pitkähkö mies, kyllä, sellainen Kaskela juuri oli, Kati muisti hätkähtäen. – Se oli todella vaikea tapaus. Vanhemmat eivät millään tahtoneet hyväksyä sitä, että heidän lapsensa ei selviäisi onnettomuuden seurauksista. Äiti jäi lopulta suremaan, mutta isä näytti enemmänkin vihaavan kuin tuntevan aitoa surua.

– Ja sehän oli isän itsensä aiheuttama tilanne, Anna sanoi. – Isä oli ajanut kotipihassa kolarin pyöräilyä harjoitelleen poikansa kanssa. Äidin mukaan ei ollut varonut, vaan tullut portista tapansa mukaan suurella nopeudella pihaan.

– Vammat olivat niin vakavia, että me emme olisi voineet lasta pelastaa eikä siihen olisi pystynyt mikään muukaan yksikkö, Kati sanoi varmalla äänellä.

– Niin, voisiko olla mahdollista, että tämä isä oli asialla tunturissa? Tiia kysyi kiihtyneenä. – Kuinka kauan tapauksesta on aikaa?

– Taitaa olla viitisen vuotta, Kati muisteli.

– Siitähän tuli sitten myös ero vanhemmille, Anna jatkoi.

Kati ja Anna muistelivat Kaskelan lapsen tapausta ja sen jälkimaininkeja ja heistä alkoi tuntua jopa todennäköiseltä, että juuri tämä katkeroitunut isä olisi ollut asialla. Yksi osaston nykyisistä hoitajista tunsi miehen perheen ja oli jossain yhteydessä kertonut eroon päätyneistä vaikeuksista perheessä ja siitä, että isä ei pystynyt palaamaan normaaliin elämään onnettomuuden jälkeen.

Kati antoi miehestä vihjeen poliisille, ja tapaus selvisi varsin nopeasti. Kävi ilmi, että mies oli saanut potkut työpaikastaan saman vuoden helmikuussa. Hän oli seuraillut naisia jo aikaisemmin, mutta työttömäksi jäätyään Katin ja Annan vakoilusta tuli hänen pääasiallinen ajankulunsa. Erityisen tiiviisti hän seurasi Katin elämää. Hän oli eronsa jälkeen muuttanut kerrostaloyksiöön neljänteen kerrokseen. Hänen keittiönsä ikkunasta oli suora näkyvyys omakotitaloalueelle, jossa Kati asui. Hän oli pannut merkille lähtöpäivää edeltävänä iltana, että Kati oli pakannut autonsa tavaratilaan täyden rinkan. Jo puolen yön aikoihin hän oli pakannut oman reppunsa ja varustanut teltan autoonsa. Hän oli valmis lähtemään auton perään, mihin tahansa se suunnistaisikaan. Mies oli kertomansa mukaan nukahtanut keittiön pöydän ääreen, mutta herännyt juuri, kun naiset olivat saaneet tavaransa pakattua Katin autoon.

Mies oli seurannut Katin autoa niin kaukana takana, että Kati ei missään vaiheessa ollut huomannut saman auton olevan kintereillä aina Mikkelistä Kilpisjärvelle asti. Kun naiset olivat aamulla lähteneet taksilla Käsivarrentietä pohjoiseen, oli mies arvannut heidän ensimmäisen etappinsa ja suunnistanut sinne helpompaa reittiä Malla-laivalla ja muutaman kilometrin vaelluksella. Maijan ”onnettomuus” oli ollut miehen mielestä nappisuoritus. Jatko ei sitten ollutkaan sujunut yhtä helposti. Kati oli säilyttänyt henkensä, koska Anna ja Raija olivat yllättäen palanneet kosken partaalle ja tönäisy oli tehtävä ilman lyömäasetta ja vähän huolimattomasti. Jatkossa naiset sitten olivat olleet niin huolellisia, että tilaisuuksia ei tarjoutunut lisävahinkojen tekemiseen.

Tiia katselee Raijan pihamaan puiden yli syksyisen taivaan poutapilviä. Pian alkavat myöhäissyksyn pimeät ja loskaiset päivät. Jo parin viikon ajan Tiian mielessä on elänyt eräs ajatus.

– Entä, jos vaelletaan se kesän reitti suksilla vaikka huhtikuussa ensi vuonna? Tässä voisi syksyn ja talven mittaan säästää rahat ja hankkia kunnolliset sukset ja muut välineet. Olisi jotain, mitä odottaa ja suunnitella.

– Ei huono idea, Raija sanoo, – oikeastaan sanon saman tien, että tehdään niin. Otanko yhteyttä Katiin ja Annaan myös?

– Ilman muuta. Se olisi sitten vaellus Maijan muistoksi.

– Kuulostaa hyvältä. Otetaanpa kartta esiin. Mikähän siellä olisi kaikkein kinkkisin paikka mennä suksilla?

Tiia oli ehtinyt muutaman kymmenen metrin päähän rannasta, kun poliisiauto saapui paikalle. Hän käänsi veneen ympäri ja souti muutamalla vedolla takaisin maihin. Hän kertasi mielessään tapahtunutta. Miten minä, kaikkein hiljaisin ja syrjäänvetäytyvin tyyppi, joka on koko elämänsä halunnut lukea seikkailuista, mutta kaikin tavoin elävässä elämässä niitä karttanut, olen joutunut keskelle tällaista tapahtumasarjaa? Tiia pyöritteli päätään vetäistessään veneen kokan hiekalle. Tyynellä säällä ei tarvinnut kiskoa enempää, ei hän olisi jaksanutkaan.

Poliisit olivat juuri puhuttamassa kaksikkoa, kun Tiia käveli parkkipaikalta tielle. Toinen kavereista käänsi selkänsä, toinen mulkaisi Tiian suuntaan, kakisti kurkkuaan ja sylkäisi. Toinen poliiseista tuli Tiian luo varmistamaan, että hän oli kunnossa. Tiia sanoi olevansa hyvin väsynyt, mutta muuten ihan ok. Hän kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut ja osoitti näkemänsä viljelmän suuntaan. Poliisi otti vielä Tiian yhteystiedot ja kehotti häntä sitten lähtemään kaikessa rauhassa saareen. Häneen otettaisiin vielä yhteyttä myöhemmin.

Tiia raahusti takaisin veneelle ja ajatteli mitä kaikkea ehkä olisi edessä. Jos kaverit kieltävät kaiken ja vaikka kertovat olleensa sattumalta paikalla. Näyttivät kyllä ihan ammattirikollisilta. Tiia joutuu antamaan todistajanlausuntoja ehkä montakin kertaa. Luultavasti oikeuteenkin on mentävä todistamaan. Nyt olisikin tekemistä lomafiiliksiin palaamisessa.

Saareen päästyään Tiia suunnisti suoraa päätä makuupussin uumeniin ja nukahti saman tien. Keskipäivän hetki oli jo takana, kun hän heräsi. Siinä samassa hän muisti mitä oli tapahtunut. Kahvimukillisen ääressä aamuinen ahdistus ja pahat aavistukset alkoivat väistyä ja Tiia alkoi tuntea jopa jonkinlaista voitonriemua viime päiviä ajatellessaan. Hänhän oli oikeastaan tehnyt jonkinlaisen uroteon.

Isä oli aina ollut Tiian elämän tukipilari, jotenkin niin järkkymätön ja turvallinen. Äidin kuoleman jälkeen isä oli itsekin tiivistänyt yhteydenpitoa ainoaan tyttäreensä. Nyt Tiia soitti isälle ja kertoi päivän tapahtumat. Isä pysyi tapansa mukaan tyynenä, kyseli yksityiskohdista, miesten puheista ja poliisin sanomisista. Totesi sitten, että melkoinen on tytöllä ollut saariloman alku. Tiia sopi isänsä kanssa, että tämä tulisi heti seuraavana päivänä junalla Savonlinnaan ja Tiia hakisi hänet sieltä mökille. Hän tunsi olonsa heti hyvin rauhalliseksi ja päätti laittaa saunan lämpiämään. Kunnon kylpy tuoreen koivuvastan kanssa tekisi nyt terää.

Isä oli kaikesta tyyneydestään ja rauhallisuudestaan huolimatta sitä mieltä, että Tiian olisi turvallisinta lähteä saaresta kotiin. Jos miehet olivat uhkailleet väkivaltaisilla kavereillaan, tällaiset uhkaukset piti ottaa tosissaan ja kertoa myös poliisille. Isä ja Tiia järjestelivät saman tien kaikki tarvikkeet mökillä siten, että vahingot jäisivät mahdollisimman pieniksi, jos joku tulisi saareen pahoissa aikeissa. Nestekaasupullon ja äidin mökille tuomat vanhat Arabian astiat Tiia siirsi varastokoppiin. Ikävältä tuntui jättää saari näin nopeasti ja ryhtyä suunnittelemaan loppulomaa uudestaan, mutta näin oli nyt parasta, sen Tiia hyvin ymmärsi.

Tiia vei isän junalle jo seuraavana päivänä ja lähti itse ajamaan kuutostietä kotiin päin. Lappeenrannassa hän poikkesi huoltoasemalle syömään ja ruokaostoksille. Sieltä lähtiessään Tiia huomasi, että hänen autonsa perään lähti sama auto, joka oli seurannut häntä jo Imatralla ja Joutsenossa. Saattaa olla, että olen nyt turhankin herkkä huomaamaan kaikessa uhkia, Tiia ajatteli, parasta kuitenkin olla pikemmin liian varovainen kuin liian huoleton. Hän päätti vähän testata seuraajan aikeita ja poikkesi kaupungin jälkeen Mikkeliin vievälle tielle. Sama auto seurasi edelleen.

Tiia ihmetteli rauhallisuuttaan. Parin yön takaiset tapahtumat olivat kaikessa pelottavuudessaan jotenkin vahvistaneet häntä ja antaneet itseluottamusta. Hän ajeli nopeusrajoituksen mukaista nopeutta Savitaipaleen ja Suomenniemen ohi poikkeamatta tieltä. Ristiinassa hän päätti tehdä vielä yhden kokeen ja kurvasi tankkaamaan, vaikka bensasäiliö oli vielä puolillaan. Auto ei seurannut tällä kertaa, vaan jatkoi matkaansa. Tiia näki kuitenkin ennen mittareille ajamistaan, että se kääntyi vasemmalle heti huoltoaseman jälkeen. Tiian jatkettua muutaman kilometrin verran matkaa Mikkeliin päin, auto ilmestyi taustapeilistä taas näköpiiriin. Enempää vahvistusta epäilyilleen Tiia ei lähtenyt hakemaan. Hän soitti ystävälleen Raijalle, joka asui lähellä Mikkelin keskustaa. Onneksi Raija vastasi.

Kun Tiia saapui Mikkeliin, hän ajoi autonsa toriparkkiin, poistui autosta ja odotteli jonkin aikaa poistumistien katveessa. Hetken kuluttua tuttu auto, valkoinen Audi, kurvasi samaan paikkaan laitapaikalle kauas Tiian autosta. Tiia poistui nopeasti parkkitilasta ja suunnisti isoon kauppakeskukseen, istahti kahvilan pöytään, kirjoitti auton rekisteritunnuksen ylös ja etsi sitten katseellaan Raijaa. Raija ilmestyikin näkyviin erään vaateliikkeen ovesta, ja parivaljakko lähti kiirehtimään kirkon suuntaan. Raijalla oli siellä auto valmiina. Tiia vilkaisi eri suuntiin ja totesi, että kukaan ei näyttänyt huomaavan heitä ja asettui kaiken varalta auton takapenkille makuuasentoon.

Tiia ilmoitti poliisille, että epäili tulleensa seuratuksi ja antoi Audin rekisterinumeron sekä nykyisen paikan tiedoksi. Poliisi otti tiedot ylös ja antoi Tiialle suoran numeron, johon tästä lähtien kannattaisi soittaa asian tiimoilta. Vasta tässä vaiheessa Tiia tunsi, että tämäkin kokemus oli ottanut koville. Hän tunsi ikään kuin lysähtävänsä kokoon. Onneksi poliisi oli nyt tietoinen tilanteesta. Raija keitti kahvit ja ystävykset istuivat pariksi tunniksi kertomaan kuulumisia. Yleensä niitä oli enemmän Raijalla, mutta nyt puhetta piti enimmäkseen Tiia.

Raija kuunteli päätään pyöritellen Tiian kertomusta viime päivien tapahtumista, ja Tiia oli iloinen voidessaan jakaa asian luotettavan ystävän kanssa. Raijan apu oli nyt tarpeen muutenkin kuin kuuntelijana. Tiia pyysi ystäväänsä käymään toriparkissa katsomassa oliko häntä seurannut auto vielä siellä. Jos auto olisi paikallaan, pitäisi vain odottaa. Jos se olisi lähtenyt, Tiia voisi hakea oman autonsa pois.

Raija toi tiedustelureissultaan erikoisia uutisia. Audi seisoi edelleen Tiian mainitsemalla paikalla, ketään ei näyttänyt olevan sisällä. Lisäksi Tiian auton tuulilasiin oli kiinnitetty K-kaupan mainoslehtinen. Siitä oli ympyröity etusivun jauhelihatarjouksesta sanat ”100% suomalaista lihaa”. Tarjous oli ollut voimassa vain eilen.

– No, nyt voin ainakin olla varma, että ne jahtaavat minua. Pitää soittaa isälle ja kiittää. Isä oli kehottanut Tiiaa hakemaan Trafilta nykyisen autonsa osoitetietoja salaisiksi.

– Nimenhän ne saa tietää rekisterikilven tiedoilla joka tapauksessa, mutta eivät saa selville asuinpaikkaa, Tiia huokasi helpottuneena. Hän päätti myös selvittää mitä tietoja häntä seuranneen auton rekisterikilven numeroilla ja kirjaimilla irtoaa. Yllättäen osoite ei ollut salainen, joten hän sai sekä Audin omistajan nimen että osoitteen. Yllätys oli myös, että osoite oli Savonlinnassa samalla kadulla, kuin Tiian tädin koti. Tiiaa seurannutta autoa oli ajanut tumma mieshenkilö, mutta auto näytti olevan naisen omistuksessa.

Tiia soitti saman tien Riitta-tädilleen. Hän kysyi sopisiko, että hän tulisi käymään heti huomenna tätinsä luona. Riitta-tädille vierailu sopi ja Tiia ilmoitti tulevansa iltapäivällä kahden-kolmen aikoihin. Hänellä oli mielessään selvä suunnitelma.

– Aamupäivän aikana käyn vaihtamassa auton, Tiia sanoi päättäväisesti. Raija lupasi käydä ajamassa hänen autonsa tietämäänsä luotettavaan autoliikkeeseen. Tiiaa kyttäävät tyypithän saattoivat olla edelleen jossain lähistöllä eikä hänen ollut viisasta mennä itse autolleen. Raija kertoi autoa tuodessaan, että nyt Audi oli eristetty poliisin muovinauhoilla. Onkohan myös sitä ajanut kaveri saatu kiinni? Ehkä Tiian ei tarvitsisikaan luopua nykyisestä autostaan. Toisaalta, huumetyypeillä oli luultavasti tällaisia kostotoimiin valmiita kavereita enemmänkin. Oli siis parasta pyrkiä katoamaan heidän ulottuviltaan.

Autoliikkeessä asiat eivät sujuneet aivan Tiian toivomalla tavalla, ja ajatus auton vaihtamisesta nopealla aikataululla piti hylätä. Vaihdosta päästiin kuitenkin periaatteessa sopimukseen, ja Tiia sai jättää oman autonsa liikkeen haltuun. Uuden, joskin käytetyn ajopelin hän saisi käyttöönsä kahden päivän päästä.

Raijalla oli onneksi myös loma ja hän lähti mielellään käymään Savonlinnassa Tiian kanssa. Hän oli suunnitellut koko alkukesän käyntiä Linnankadun putiikeissa ja Riihisaaren museossa. Nyt hän voisi toteuttaa tämän suunnitelman sillä aikaa, kun Tiia vierailisi tätinsä luona.

Tiia oli lupaamassaan aikataulussa Riitta-tädin kahvipöydässä. Hän päätti kertoa rehellisesti syyn äkilliselle vierailulleen. Hän myös kyseli Riitta-tädiltä olisiko tämä ehkä huomannut kadulla liikkuvaa valkoista Audia, ja täti olikin ollut silmä tarkkana sauvakävelylenkkejä tehdessään. Hän tiesi kadun varrelta talon, jonka pihassa juuri kuvatunlainen auto oli seisonut oikeastaan aina hänen kulkiessaan paikan ohi. Hän oli myös muutaman kerran pysähtynyt juttelemaan talon pihalla puuhailevan vanhemman rouvan kanssa. Riitta-tädillä oli käsitys, että auto oli juuri tuon rouvan, sillä muita hän ei ollut talon pihalla nähnyt.

Kaksikko lähti suoraan kahvipöydästä kävelemään Riitta-tädin mainitseman talon suuntaan. Riitta oli sisarussarjansa nuorin, Tiian isää toistakymmentä vuotta nuorempi ja lisäksi erittäin hyväkuntoinen. Veljentytöllä oli täysi työ pysyä hänen perässään. Jo kaukaa he huomasivat, että talon pihassa oli auto, samoin kadun varressa talon kohdalla, mutta kumpikaan niistä ei ollut valkoinen Audi. Talon kohdalle tullessaan he näkivät, että Riitta-tädille tuttu rouva oli pihalla nuoremman naisen kanssa. Riitan huomatessaan hän tuli kadun varteen ja alkoi kertoa miten hänen autonsa oli varastettu eilistä vasten yöllä. Hän oli vain aamulla huomannut, että auto oli poissa ja soittanut poliisille. Jo eilen iltapäivällä poliisista oli otettu yhteyttä. Autosta on kuulemma havainto Lappeenrannan ja Mikkelin väliltä ja nyt se oli sitten jo löydettykin Mikkelin keskustasta jostakin parkkihallista. Rouva lisäsi vielä, että auton avaimet olivat tallella eteisen lipaston päällä, vakiopaikassa. Tosin ne olivat vara-avaimet, alkuperäiset olivat kadonneet pari päivää sitten. Tiia ja Riitta-täti päivittelivät asiaa rouvan kanssa, onnittelivat asian onnellisesta käänteestä ja jatkoivat sitten matkaa.

Tiiaa seurannut auto oli siis varastettu Savonlinnasta. Kuinkahan iso rinki Tiirasaaren mökkinaapureilla on varalla kostotoimiaan varten, Tiia pohdiskeli. Joku tai jotkut heistä asuvat varmasti näillä kulmilla tai ovat tekemisissä Audin omistajan kanssa, koska osasivat käydä hakemassa juuri tuon auton. Epäilemättä äskettäin kadonneet avaimet olivat nyt olleet varkaiden käytössä. Poliisit selvittelevät asiaa jo varmaankin, mutta Tiia päätti olla itsekin aktiivinen ihan turvallisuutensa vuoksi. Jos kysymyksessä on isompi rikollisporukka, olisi parasta selvittää sen kokoonpanosta ja vaikutusalueesta mahdollisimman paljon. Osaisi sitten itse varautua.

Nyt Tiian tärkein varautuminen oli auton vaihto. Uusi ajopeli oli sovittua aikaisemmin valmis mikkeliläisessä autoliikkeessä, ja Tiia ajeli sillä kotiin. Tällä kertaa seuraajia ei näkynyt, ja koti tuntui turvalliselta paikalta. Turvallisuus, ennustettavuus, elämisen ja tekemisen rauha – niitä Tiia oli aina erityisesti arvostanut. Avioeron aikoihin elämä oli ensimmäistä kertaa suistunut raiteiltaan, mutta palannut sitten arkisten rutiinien ja lasten ansiosta taas pari vuotta sitten entisiin, tuttuihin uomiinsa.

Nyt Tiian maailma oli taas muutamassa päivässä muuttunut turvattomaksi ja huomisen asioita oli vaikea ennustaa. Hänen olemukseensa oli hiipinyt rauhattomuus. Merkillistä kyllä, jollakin tavalla Tiia nautti tilanteesta, ja olisi nauttinut paljon enemmänkin, jos ei olisi ajatellut lapsiaan. Jos heitä ei olisi tarvinnut ajatella, Tiia olisi jo heti Mikkelistä kotiuduttuaan lähtenyt tutkimaan Savonlinnan seutuja ja varsinkin Riitta-tätinsä lähiympäristöä ja sen asukkaita.

Lasten palattua loma- ja sukulaisviikolta Tiia kertoi heille tapahtumista saaressa ja vaiheista sen jälkeen. Tirppa ja Pete olivat tarpeeksi isoja käsittääkseen, että kysymyksessä oli melkoisen vakava asia. Kumpikin heistä halusi kuitenkin lähteä välittömästi Savonlinnaan. Ehkä he voisivat saada jotain selville, ehkä Tiirasaaressa oli käyty ja mitähän uudella mökillä nyt tapahtuu. Miten jännää olisikaan lähteä tutkimaan tilannetta ja paikkoja. Tiia kieltäytyi ensin jyrkästi edes harkitsemasta Savonlinnaan lähtöä. Saareen ei nyt ollut viisasta mennä ja majoittuminen jossain muualla olisi liian kallista. Riitta-tädin luoksekaan ei oikein kahden nuoren kanssa voi mennä loisimaan. Sitten lapset esittivät suunnitelman, joka tuntui Tiiastakin mahdolliselta. Kolmikko suunnisti itäiseen Suomeen jo seuraavana aamuna. Ajankohta oli siinä mielessä paras mahdollinen, että oopperajuhlakaupunki olisi näin heinäkuussa täynnä turisteja ja sekaan oli helppo piiloutua.

Savonlinnaan saavuttuaan Tiia ja lapset menivät aluksi käymään Riitta-tädin luona. Hän vaati heitä ehdottomasti yöpymään luonaan. Kun Tirppa ja Pete kertoivat, että suunnitelmissa oli pystyttää teltta leirintäalueelle ja yöpyä siellä, täti totesi, että hänellä on tilaa sekä sisällä että ulkona. Nuoret päättivät pystyttää teltan tädin pihamaalle, mutta vasta illalla. He halusivat saman tien lähteä tutkimaan Tiirasaaren ympäristöä.

Tiia ajoi auton saaren tiehaaran ohi metsätielle ja pysäköi sen tukkirekkoja varten raivatulle levikkeelle. Lapset ottivat auton katolta kanootin, ja kaikki kolme marssivat vajaan kilometrin matkan tuttuun lahteen, jossa oli monena kesänä käyty poimimassa marjoja, ensin metsämansikoita juhannuksen jälkeen ja myöhemmin kesällä mustikoita. Lahdessa ei ollut mökkiä, joten sieltä pääsi lähtemään vesille ketään häiritsemättä. Tiia kehotti melojia vielä olemaan varovaisia, mutta myös katsomaan tarkkaan näkymiä saaressa ja sen ympäristössä. Onneksi oli sopivan tyyntä melomisen kannalta. Tiia itse sipaisi hyttyskarkotetta niskaansa, sitoi huivin päähänsä ja suunnisti ämpärin kanssa läheiselle mäelle mustikkaan.

Melontaretkeltä palatessaan Tirppa ja Pete malttoivat tuskin ohjata kanoottinsa rantaan, kun he jo alkoivat selittää näkemäänsä. Tiia oli huomannut marjamättäältään kanootin putkahtavan esille Tiirasaaren ja mantereen välisestä salmesta ja oli jo odottamassa rantakivellä melojia.

Lapset olivat meloneet saareen Tiian ohjeen mukaan vastarannan puolelta niin, että heidän mökkikäyntiään ei voitu nähdä uuden mökin suunnasta. Saaressa oli lasten mukaan varmasti käyty, käynnistä oli jätetty ilmeisesti tarkoituksella selvät jäljet. Varaston oven riippulukossa oli risu, kuistin pöydälle oli asetettu kolme isoa kiveä ja saunan ikkunassa oli jälkiä, jotka oli saatu ilmeisesti sylkemällä. Kaikki näytti kuitenkin ehjältä eikä kukaan ilmeisesti ollut edes pyrkinyt sisään sen enempää mökkiin kuin varastoonkaan.

– Haluavat viestittää minulle, että kesä mökillä on nyt ohi, Tiia sanoi. Onneksi tuskin arvaavat, miten paha kosto se olisi onnistuessaan. Ja pakkohan Tiian oli myöntää, että mökkikäynti jää ainakin tällä kertaa väliin. Ei kannata mennä houkuttelemaan ketään kannoilleen nyt, kun entiset on saatu sieltä karistettua. Mutta ennen kuin mökkikausi olisi ohi, Tiia kävisi vielä saaressa. Hän ei totisesti antaisi noille tyypeille sitä iloa, että näyttäisi pelkäävän heitä.

Nuoret olivat meloneet saaren takaa jonkin matkaa selälle päin ja kiertämällä läheisen luodon kääntyneet melomaan rantoja pitkin takaisin. He olivat ohittaneet uuden mökin muutaman kymmenen metrin päästä. Siellä oli näyttänyt olevan valkoinen pakettiauto pihassa ja pihalla oli istunut puutarhatuoleissa parikin ihmistä, isokokoisia miehiä molemmat. Varmaankin nuo Tiialle ikävän tutut tyypit. Kaverit siis odottavat oikeudenkäyntiä vapaalla jalalla, hän päätteli.

Takaisin kaupunkiin ajaessaan Tiia ehdotti lapsille melontaretkeä kaupungin vesillä. Kanootin voisi laskea vesille vaikka keskeltä kaupunkia, käydä torilla lörtsyillä ja bongailla julkkiksia. Tirppa ja Pete innostuivat asiasta, ja Tiia kävi jättämässä heidät ja kanootin torin tuntumaan. Itse hän suunnisti tietämäänsä valokuvausliikkeeseen ja sai kuin saikin sieltä haluamansa, 500-millisen kauko-objektiivin vanhaan, filmille kuvaavaan kameraansa. Liikkeen omistaja piti pitkän esitelmän kuvaamisesta Tiialle ja näytti olevan todella mielissään, kun joku vielä halusi kuvata filmille. Eihän siinä haluamisesta ollut kysymys, vaan rahasta, Tiia mietti hiljaa mielessään. Nyt hänellä joka tapauksessa olisi välineet illan tarpeisiin. Kuvatkin saisi heti huomenna, jos toisi filmin ennen kahta kehitettäviksi.

Tiia ei olisi halunnut riskeerata lasten turvallisuutta, mutta kun näille selvisi mitä äiti aikoi, ei heitä saanut millään taivuteltua jäämään kaupunkiin. Tiia selosti suunnitelmansa tädilleen ja pyysi tätä kaiken varalta pitämään puhelimensa lähistöllä. Kello oli vähän yli yhdeksän illalla, kun kolmikko lähti ajamaan uudestaan Tiirasaaren suuntaan.

He ajoivat auton samaan parkkiin kuin aiemmin päivällä ja kävelivät sitten lähemmäs rantaa, mutta eivät rantaan asti. Suunnitelmana oli edetä rannan myötäisesti kohti tuttua venevalkamaa. Välillä oli kaksi kesämökkiä, joten aivan vesirajan tuntumassa ei voinut kulkea. Osan matkasta pystyi etenemään polkuja pitkin, mutta tiheitä, poluttomia pusikoitakin sattui tielle muutama.

Sää oli aurinkoinen, ja kolmikon saapuessa tutulle rannalle oli vielä melko valoisaa. He pysyttelivät venevalkaman jälkeenkin edelleen metsässä, puhumatta ja liikkumisen ääniä vältellen. Kun he olivat päässeet uuden mökin tienoille, Tiia viittoili Tirppaa ja Peteä jäämään paikoilleen, matalan kuusen suojiin odottamaan. Paikasta ei näkynyt mökkiä, mutta valkoisen pakun kylki pilkotti puiden väleistä.

Tiia itse jatkoi vielä pari sataa metriä mökin ohi ja poikkesi sitten tielle ja sen yli. Paikasta lähti uuden mökin naapuriin johtava tie, jota pitkin Tiian oli helppo astella hiljaisesti ja huomaamatta. Hän lähestyi nyt mökkiä päinvastaisesta suunnasta kuin kannabisviljelmän löytäessään. Tälläkin puolella oli sodanaikainen juoksuhaudan linja ehkä puolta metriä muuta maastoa alempana. Sitä Tiia alkoi seurata lähes kyykkyasennossa. Hän löysi sopivan kuvaamispaikan yllättävän helposti. Hän sai kameransa asetettua juoksuhaudan partaalla olevan kannon päälle vakaaseen asentoon ja alkoi viritellä sitä. Puiden lomasta avautui kuvaamiselle sopiva rako. Pihalla ei aluksi näkynyt ketään, ja Tiia pelkäsi jo tulleensa paikalle turhaan. Mökin suunnalta kuului kuitenkin miesäänien puhetta, ja hetken kuluttua mökin kuistille astelikin sisältä kookas mies. Tiia tunnisti hänet toiseksi kesäkuussa tapaamistaan jässiköistä. Taisi olla se, joka kiroili jatkuvasti ja puhui kovalla äänellä. Tiia ehti näpätä useita kuvia miehen astellessa valkoista pakettiautoa kohti. Heti perään pihan ylitti toinen mies, joka myös näytti tutulta. Eiköhän tuo ole juuri se minua seurannut kaveri, Tiia arveli. Hän otti kuvia myös tästä, vähän edellistä pienemmästä ja nuoremmasta miehestä. Miehet astuivat autoon ja poistuivat mökin pihasta. Tirppa ja Pete kertoivat pakun lähteneen kaupungin suuntaan, joten paluumatkan autolle pystyi tekemään piilottelematta, polkuja ja teitä pitkin. Kesäinen metsä tuoksui, ja kävelemistä lämpimässä yössä olisi kaikkien kolmen mielestä voinut jatkaa loputtomiin.

Tiia lähti heti aamulla viemään filmin kehitettäväksi. Puolenpäivän aikoihin hänellä olivat jo kuvat kädessä ja hän kiiruhti näyttämään niitä tädilleen. Tädin tarvitsi vain vilkaista toista kuvaa, sitä, jossa esiintyi miehistä se pienempi.

– Siinähän näkyy olevan tuossa ihan lähellä asuva poika, täti sanoi ja kertoi, että kaveri oli keväällä päässyt ylioppilaaksi vuoden myöhässä, oli ollut vaikeuksia saada ruotsi läpi. Sellaista juttua lähitienoolla oli liikkunut, että nuorella miehellä oli taipumusta juhlia railakkaasti ja usein. Vanhempien kanssa ei aina sujunut ihan mallikkaasti, kuulemma. Riitta-täti ei tuntenut kuvan kaverin perhettä sen paremmin, mutta kertoi heidän olevan ihan tavallista porukkaa, ainakin tonttinsa hoitavat hyvin. Eikä heistä mitään häiriötä ole ollut.

Tiia soitti välittömästi poliisille, ja parin tunnin päästä hän, Riitta-täti ja nuoret seurasivat ikkunasta, kun poliisiauto ajoi ohi. Ei mennyt kovinkaan monta minuuttia, kun se ajoi taas ohi, ja kyydissä näytti istuvan kuvan nuori mies.

Tiia pääsi kuin pääsikin lasten kanssa Tiirasaareen mökkilomalle vielä heinäkuun aikana. Kuulusteluissa oli selvinnyt, että uuden mökin kaksikolla ei suinkaan ollut suurta joukkoa apureita. He eivät kuuluneet mihinkään rikollisjengiin, vaan toimivat kaveripohjalta kahdestaan. Ainoan apurinsa, Riitta-tädin naapurin pojan, he olivat värvänneet kuntosalilla treenatessaan. Nuori mies oli valitellut jatkuvaa rahapulaa ja kaverukset olivat tarjonneet hänelle muutamalla kympillä keikkaa. Nyt kun kavereiden bisnekset menivät mynkään ja rikollisura katkesi heti alkuunsa, he olivat myymässä mökkiään. Heistä siis tuskin koituisi mitään ongelmaa Tiialle.

Tiirasaari oli taas se maanpäällinen paratiisi, jota Tiia muisteli ja kaipasi talven pitkät kuukaudet. Sinne hän souteli monet kerrat kesän aikana, milloin yksin, milloin lasten kanssa. Siellä hän kävi nauttimassa syksyn väreistä ja tummuvista illoista vielä lokakuussakin, eikä pelännyt.

Kesäloma, vihdoinkin, Tiia huokasi mielessään. Tuntui, että koko pitkän ja raskaan kevään huolet lopultakin jäisivät taakse. Tai ainakin ne voisi työntää taka-alalle mielessään nyt, kun työpaikkaa, työkavereita ja varsinkaan pomoa ei tarvitse nähdä silmissään neljään viikkoon.

Tiia poikkesi lähikauppaan ja osti litran lakritsijäätelöä, joka maistuisi sekä hänelle itselleen että Petelle ja Tirpalle. Pieni juhla loman alun kunniaksi. Isompaan ei olisikaan varaa nyt, kun Tiia oli päättänyt lunastaa Tiirasaaren kokonaan itselleen. Koko palkka menee elämiseen ja lainan lyhennyksiin. Mutta on se sen arvoista, Tiia on monta kertaa todennut. Saaressa vietetyt kesälomat ja aurinkoiset viikonloput vielä myöhään syksylläkin palauttavat Tiian kaltaisen syrjäänvetäytyvän ja omaa aikaa kaipaavan ihmisen parhaiten työn ja sosiaalisen elämän paineista. Ja nyt saari oli kokonaan hänen. Ei enää jatkuvaa jahkaamista siitä, kuka milloinkin oli oikeutettu viettämään aikaa mökillä, ei riitoja kunnostustöiden kustannuksista tai huussin tyhjennyksestä, ei kaljapulloja joka nurkassa.

Tänä kesänä Tiia saisi olla mökillä kokonaista kaksi viikkoa aivan yksin. Pete ja Tirppa lähtevät isänsä ja hänen uuden perheensä kanssa viikoksi Kyprokselle heti juhannuksen jälkeisenä maanantaina ja sen jälkeen vielä siskopuolensa kanssa isovanhempien luo Porvoon saaristoon. Lapsia tulisi varmasti ikävä, mutta huolissaan heistä ei tarvinnut olla. Molemmat olivat jo yläkoululaisia, osasivat huolehtia itsestään ja kamppeistaan ja olivat lisäksi järkeviä ja tasaisia luonteeltaan.

Paluu teini-ikään, Tiia ajatteli, silloinhan olin saaressa joka kesä yksin aina, kun mahdollista. Parhainta tuossa rannoiltaan kallioisessa, kitukasvuisten mäntyjen täplittämässä ja mökin ympäriltä rehevässä paikassa ovat aamut ja illat. Jos vain jaksaa nousta auringon kanssa samoihin aikoihin, on näkymä varsinkin tyynenä aamuna uskomattoman kaunis. Iltaisin taas laskeva aurinko paistaa suoraan mökkirantaan ja ilta viilenee vasta yhdeksän – kymmenen tienoissa eikä hämärry vielä silloinkaan. Terassilla voi lueskella ja vain nauttia näkymistä, seurata vesilintupoikueiden soutelemista rantakaislikossa, lokkien liitelyä lähiluotojen yllä ja purjeveneiden lipumista saaren ohi. Sade tai kylmyyskään ei haittaa. Sisällä voi laittaa takkaan tulen ja vaikka kuunnella radiosta jotain.

Mökki oli ollut osa Tiian elämää aivan alusta asti. Isä ja äiti olivat hankkineet sen jo ennen kolmen lapsensa syntymää. He asuivat isän työsuhdeasunnossa kerrostalon ylimmässä kerroksessa, ja mökkielämä oli sille ahtaudelle ja vapauden puutteelle isän mielestä välttämätön vastapaino.

Tiia tunsikin olevansa sisaruksista kaikkein eniten isän kaltainen, vähän epäsosiaalinen, kotielämää arvostava ja rauhaa rakastava ihminen, joka parhaansa mukaan kartteli väkijoukkoja. Veljet olivat toista maata. Kalle oli raikulielämää viettävä poikamies, jolla oli aina tavatessa uusi nainen kuvioissa. Tiia arveli, että pikkuveli Kalle ei luultavasti koskaan perustaisi perhettä, olihan hänellä ikääkin jo yli 40 vuotta eikä mitään merkkiä rauhoittumisesta ollut näkyvissä. Isoveli Teemu oli vakaampi luonteeltaan, mutta rakasti hänkin seuraelämää. Hän oli kuin kala vedessä missä tahansa ja millaisessa seurassa tahansa. Teemun lapset olivat jo aikuisia, ja hän otti vaimonsa Kirsin kanssa kaiken irti vapaista viikonlopuista ja lomista, matkoja, teatteria, oopperaa, illallisia, yhdistystoimintaa. Saarielämä ei hänen perhettään kiinnostanut.

Kun isä oli äidin kuoltua ottanut saaren kohtalon puheeksi, Teemu sanoi heti, että hänen puolestaan sen voi myydä joko Tiialle tai Kallelle tai kenelle tahansa. – Eikä siitä isoja euromääriä irtoa, oli Teemu lisäksi todennut. Sen sijaan Kallella oli mökkiin jonkin verran mielenkiintoa, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että hän olisi halunnut sijoittaa siihen rahaa. Hän halusi vain pari kertaa kesässä viettää siellä viikonlopun muutaman kaverinsa kanssa. Isä oli vaikuttanut tyytyväiseltä, kun Tiia ilmoitti olevansa mökistä kiinnostunut, jos raha-asiat vain järjestyvät. Isä myös päätti, että Tiia saisi saaren ja mökin asiantuntija-arviota edullisemmalla hinnalla.

Tiirasaari on soutumatkan päässä rannasta. Tiialle soutaminen on aina ollut tärkeä osa saarielämää. Saimaan kirkas vesi näyttää lävitseen näkymiä metrien syvyydestä, tuttuja kiviä, joita Tiia katseli jo vuosikymmeniä sitten veneen kokasta polvillaan, kun isä ahkeroi airoissa. Jotain lohdullista on siinä, että ne eivät siirry paikaltaan mihinkään. Niin kuin koko saari, se on aina ollut siinä ja tulee aina olemaan.

Veneen ohjaaminen mökkirantaan sujuu Tiialta kuin vanhalta tekijältä, kuuluu vain pehmeä kahahdus, kun kokka tapaa pohjaan juuri oikeassa paikassa, isojen kivien välissä. Vene on helppo vetää siitä teloja pitkin maihin. Vielä sitominen rannan puun runkoon myrskyn varalta, ja saarielämä voi alkaa. Tiia kävi mökillä jo aamulla, mutta huomasi, että kaasupullo oli melkein tyhjä. Muitakin hankintoja oli tehtävä, joten hän lähti kaupunkiin tekemään hankinnat saman tien. Siellä kuluikin lähes koko päivä, kun sopivankokoista ohutpohjaista kasaria ei meinannut löytyä mistään. Nyt pitäisi olla kaikki tarvittava koossa eikä ihan heti tarvitse lähteä saaresta mihinkään. Polku rannasta mökille on syksyn lehtien peitossa, ja Tiia ajattelee, ettei niitä kannata siitä edes haravoida. Kivasti kattavat mutkittelevan polun.

Kyykäärme täällä saaressa, ei voi olla! Tiia katsoo epäuskoisena kiepille kiertynyttä, isohkoa käärmettä polun puolivälissä. Miten ihmeessä se on tänne päässyt? No, ehkä uimalla. Kai ne uivat, jos vesi on tarpeeksi lämmintä. Ikinä ennen täällä ei ole käärmeitä näkynyt. Tiia miettii hetken mitä käärmeelle kannattaisi tehdä, mutta päättää sitten jättää sen rauhaan. Eihän täällä tänä kesänä tule olemaan pieniä lapsia, joten antaa kaverin elellä rauhassa, kun on kerran tänne halunnut tulla, Tiia ajattelee. Hän ei kuitenkaan uskalla ruveta kiertämään kyytä varvikon kautta, vaan ottaa pudonneen puunoksan polun varresta ja sohaisee sillä käärmettä mahdollisimman kaukaa. Vähän kankeasti eläin luikertelee varvikon läpi läheisen kiven alle.

Mökissä on kaikki ennallaan. Kukaan ei ole siellä käynyt sitten viime vuoden lokakuun, kun Tiia laittoi lasten kanssa mökin talvikuntoon. Tiia kääntää kaasuhanan päälle ja laittaa teeveden kiehumaan. Juotuaan kupillisen teetä hän suunnistaa perinteiselle saarenympärikierrokselle rantakallioita ja -kiviä pitkin. Vesi on alhaalla, joten kulkukelpoinen kivikko on esillä kaikkialla, missä ei ole isompaa kalliota.

Pienen saaren toisessa päässä, ison, veteen äkkijyrkästi laskevan kallion päällä Tiia pysähtyy hämmästyneenä. Taas käärme. Varmasti sama, hän ajattelee. Ehkä tuo on jotenkin yritettävä pyydystää ja viedä maihin. Sehän voi olla näkymättömissä jossain polun varrella, kun Pete ja Tirpaa tulevat tänne. Pääsee vielä puremaan, hui.

Parin tunnin ajan Tiia kyttäsi kalliolla kannellisen saavin kanssa ja yritti saada käärmeen kiinni. Eihän se tietenkään onnistunut. Lopulta hän tuli siihen tulokseen, että kyy oli parasta saada hengiltä, kaiken varalta. Hän haki mökin varastoaitasta lapion ja sai kuin saikin sillä iskettyä käärmeen kahtia. Näky inhotti häntä, mutta toisaalta olo oli helpottunut. Nyt ei tarvitsisi joka askeleella pelätä sen iskevän hampaansa nilkkaan tai sääreen. Tiia heitti käärmeen osat kahden ison kallion väliseen kivikkoon ja vei lapion takaisin varastoon.

Päivä oli kääntymässä iltaan. Oli tyyntä ja rauhallista. Tiia päätti istahtaa terassille ihailemaan tuttua maisemaa ennen mökkiin ja unille vetäytymistä. Aamulla voisi tehdä käärmeen takia kesken jääneen saarikierroksen loppuun. Levollinen mökkitunnelma valtasi hänen mielensä ja kehonsa. Täällä, täällä saisi olla todella lomalla, irti kaikesta raskaasta ja hankalasta.

Aamulla Tiia suunnisti jo varhain kahvimukin kanssa katsomaan oliko käärme vielä paikallaan vai ehkä päätynyt parempiin suihin. Ei, siellä se retkotti kahtena kappaleena paikassa, johon Tiia sen oli heittänyt. Ennen pitkää varmasti joku petolintu sen löytää, Tiia ajatteli ja lähti jatkamaan saaren kiertämistä. Perhe oli parin vuosikymmenen ajan viettänyt juhannukset mökillä. Kokko oli useimmiten poltettu saaren itärannalla, aivan vesirajan tuntumassa laakean kallion päällä. Tullessaan kokkokalliolle Tiia huomasi ällistyneenä, että lohjenneen kallion päällä makaili aamuauringossa kyykäärme, ehkä vähän edellistä pitempi ja tummempi väriltään, melkein musta. Todella outoa. Tiia ei enää ollut varma oliko hänen illalla kivikkoon lapioimansa käärme sama kuin se, jonka hän oli tullessaan hätistänyt polulta piiloon. Miten monta käärmettä täällä oikein oli? Hän kiirehti takaisin mökille ja näppäili puhelimeen isänsä numeron. Isä olisi varmasti tähän aikaan valveilla. Saaresta oli hyvä soitella, kenttää riitti joka kolkassa.

– Käärmeitä, ei siellä ole ikinä ollut käärmeitä, isä sanoi. Kyllähän ne uivat, jos vesi on riittävän lämmintä, mutta ei tänä kesänä sellaisia kelejä ole tähän mennessä ollut. Ja vielä kaksittain, hyvin erikoista. Isä kehotti Tiiaa ottamaan hengiltä toisenkin näkemänsä käärmeen. Hyvä olisi toimittaa maihin väljempiin oloihin, mutta kyyn kiinni ottaminen viileälläkin säällä olisi isän mielestä uhkarohkeaa. Tiia otti lapion mukaansa ja meni katsomaan näkysikö käärmettä vielä samassa paikassa. Siellähän se oli edelleen, tuplaässän muotoisessa asennossa, pitkä kuin mikä. Tiia lähestyi sitä varovasti ja sai heti ensi yrittämällä lapion osumaan siihen kuolettavasti. Sekin sai väliaikaisen hautansa rantakivikosta.

Tällaisesta en kyllä yhtään tykkää, Tiia ajatteli. Luontokappaleilla on oikeus elämään siinä missä minullakin. Kauheaa olla tappaja. Nyt ei vain oikein tuntunut olevan muuta vaihtoehtoa. Tiia halusi olla saaressa, mutta ei olisi tuntenut oloaan turvalliseksi, jos olisi tiennyt käärmeen luikertelevan kivien koloissa valmiina iskemään kiinni liian lähelle tulevaa ohikulkijaa. Hän otti takan päältä ruukusta vesilämpömittarin ja käveli rantaan mittaamaan veden lämpötilaa. 15 astetta. Isä oli arvellut, että eivät lähde alle 20-asteiseen veteen uimaan. Jospa olivat tulleet jo viime kesänä, Tiia tuumasi ja päätti olla miettimättä asiaa sen enempää. Hän poikkesi saaren keskellä olevaan syvänteeseen lapion kanssa. Sieltä löytyi nopeasti muutama onkimato, jotka Tiia kantoi lapion päällä mökille. Juuri hyvä hetki mennä onkimaan pari ahventa lounaaksi.

Päivät saaressa sujuivat leppoisissa merkeissä. Tiia sai jo ensimmäisellä viikolla luettua kolme dekkaria, jotka oli ottanut mukaansa. Hän päätti lähteä käymään maissa, sillä ruokatarpeetkin kaipasivat jo täydennystä. Soutumatka kesti vain reilun vartin tyynellä säällä. Nyt tuuli melko navakasti venerantaan päin. Tiialla oli tekemistä kevyen veneen saamisessa vesille. Onnistuttuaan siinä hän päätti soutaa ensin vasta-aallokkoon selän suuntaan, silloin ei tarvitsisi keikkua voimakkaassa sivutuulessa. Tiia oli tottunut soutaja ja hän nautti ponnistelusta aallokossa. Isolla selällä sai soutaa vapaasti kareja pelkäämättä eikä tarvinnut tarkkailla muita kulkijoita. Tiia katsoi venerantaan, jossa hänen autonsa oli tiheän kuusikon vieressä, paikassa, jossa perheen auto oli kaikkina mökkivuosina saanut olla. Nyt sen vieressä näytti olevan iso, valkoinen pakettiauto. Tiia toivoi, että paikalla olisi vain auto. Hän oli muutamassa päivässä niin tottunut hiljaiseloon, että häntä ei lainkaan innostanut ajatus pakollisesta sosiaalistumisesta auton omistajan takia. Nyt oli kuitenkin suunnistettava rantaan. Tiia käänsi veneen ja antoi sen kulkeutua myötätuulessa venerantaan päin, soutaa ei juuri tarvinnut. Hän vilkuili olkansa yli ja ohjaili venettä valkamaa kohti. Helpotuksekseen hän havaitsi pakettiauton lähtevän rannasta ennen kuin hänen oma veneensä tössähti valkaman hiekkapohjaan.

Auton ovea avatessaan Tiian huomio kiinnittyi johonkin tummaan narun tapaiseen takarenkaan vieressä. Käärme, ja taas kyy! Nopeasti hän avasi auton oven, istuutui penkille ja paiskasi oven kiinni. Vähän aikaa hänen sydämensä hakkasi niin, että koko olemus tärisi. Ikinä ei ole näissä maisemissa tarvinnut pelätä, ja nyt pelko suorastaan vyöryi Tiian tajuntaan. Tämä ei enää ole sattumaa, hän ajatteli autoa käynnistäessään.

Kaupunkiin ajaessaan Tiia alkoi vähitellen rauhoittua. Sattuma oli ehkä sittenkin paras selitys käärmeille. Niitä vain sattui olemaan sekä saaressa ne pari että rannassa se yksi. Kyyt elävät vesien lähistöillä ja myös siirtyvät uimalla paikasta toiseen. Ei ole syytä paniikkiin.

Tiia kävi kirjastossa lainaamassa ison pinon kirjoja ja poikkesi mökkitien varren ruokakauppaan täydentämään ruokavarastoja. Se oli kesäkauppa, joka avasi ovensa lomakauden ajaksi. Kauppias oli Tiialle tuttu aiemmilta vuosilta. Ostosten lomassa Tiia kyseli tiesikö kauppias, kuka lähiseudulla omisti valkoisen pakettiauton. Sellaista kun hän ei ollut kylillä aikaisemmin nähnyt. Kauppias tiesi, että Tiian käyttämän venevalkaman läheiselle rannalle oli rakenteilla uusi mökki. Omistaja oli joku pääkaupunkiseudulta tullut nuorehko mies. Hän oli muutaman kerran käynyt kaupassa ja mukana oli ollut pari muutakin nuorta miestä. Muuta ei kauppias tiennyt. Hänen kannaltaan oli tietysti mukavaa, että kauppa käy.

Rannalla Tiia katseli parkkipaikan ympäristöä ja huomasi, että käärme oli edelleen paikallaan. Se olikin kuollut, ilmeisesti sen päälle oli ajettu. Kuollutta käärmettä pelästyin, Tiia ajatteli vähän häpeissään. Hän katseli rantaa muualtakin tavallista tarkemmin, mutta ei havainnut mitään erityistä. Ei käärmeitä tai muutakaan huomion arvoista. Helpottuneena hän työnsi veneen vesille ja lähti soutamaan saareen. Tuuli oli laantunut, oli melkein peilityyntä. Soutaminen sujui hyvään tahtiin, ja saaren lähelle saapuessaan Tiia päätti jatkaa hartiajumppaa kiertämällä saaren. Sitähän hän jo pienenä tyttönä oli halunnut tehdä joka päivä saaressa ollessaan. Tiia muisti vieläkin miltä tuntui soutamisen välissä riiputtaa päätä veneen laidan yli ja katsella vedessä hiljakseen huojuvien ahvenvitojen varsia ja lehtiä. Hyvällä onnella näköpiiriin saattoi uida kalaparviakin.

Tällä kertaa Tiia ei tarkastellut vedenalaista elämää, vaan koetti tavoittaa katseellaan kauppiaan mainitseman uuden mökin paikkaa. Mökki näkyi selvästi, kun sitä osasi katseellaan etsiä, kapea niemi erotti sen Tiian venevalkamasta.  Saarestakin näytti olevan suora näköyhteys uudelle mökille, Tiia huomasi nyt.  Rantapusikkojen takaa häämötti valkoista. Ilmeisesti auton omistaja on mökillään, Tiia tuumi ja tiivisti soutamisen tahtia. Jogurtti ja nakit piti saada kylmään.

Mökin venerantaan tullessaan Tiia oli edelleen varuillaan, mutta syytä huoleen ei näyttänyt olevan täälläkään. Ei käärmeen käärmettä, hän hymähti mielessään. Todellakin, tuollaista ajatusta hän ei olisi voinut kuvitella tällä paikalla ajattelevansa.

Tiia laittoi jogurtin ja margariinin pieneen kannelliseen ämpäriin ja lähti viemään niitä muutaman metrin päässä olevalle maakuopalle. Se oli peltinen seinämaalipönttö, joka oli upotettu maahan. Siinä se oli palvellut koko mökin olemassaolon ajan kellarina ja täytti edelleen tehtävänsä. Isä oli tehnyt pönttöön pari kesää sitten uuden kannen. Kumartuessaan nostamaan kantta Tiia äkkiä kavahti taaksepäin. Kannen päällä oli käärme, tai tarkemmin käärmeen puolikas, häntäpuoli, ilmeisesti Tiian katkaisemasta kyystä. Tiia ryntäsi kantamustensa kanssa takaisin mökkiin, veti oven kiinni ja laittoi sen säppiin. Hän istahti huohottaen mökin nurkassa olevaan nojatuoliin. Se oli papalta saatu vanha tuoli, jossa Tiia oli pienestä asti kesäisin istunut jalat kippurassa ensin Neiti Etsiviä ja myöhemmin enimmäkseen vähän isommille kirjoitettuja dekkareita lukemassa. Hänestä tuntui, että tuoli otti nyt hänet turvalliseen syliinsä ja auttoi ajatuksia järjestymään.

Enää Tiia ei voinut selittää sattumalla käärmeiden ilmestymistä näköpiiriinsä. Sattumaa ei ollut sekään, että rannassa Tiian auton vieressä oli ollut se valkoinen pakettiauto. Jotain sellaista oli nyt tekeillä, että hänen haluttiin pelästyvän. Ehkä suunnitelmaan kuului pelästyttää hänet pois saaresta. Miksi? Siitä olisi parasta ottaa selvää mahdollisimman pian. Ja minuahan ei täältä saaresta kukaan pakota lähtemään, Tiia päätti ja koetti saada vielä vapisevat jäsenensä rauhoittumaan.

Tiia laittoi puhelimeen herätyksen kolmeksi seuraavana aamuna. Sää oli pilvinen, mutta onneksi ei ainakaan vielä satanut. Tiia kiitteli mielessään maanläheistä vaatemakuaan pukeutuessaan soutumatkaa varten. Sammaleenvihreä huppari ja ruskeat retkeilyhousut, niissä on helppo vaikka piiloutua, jos tarve vaatii. Saaren veneranta sekä koko reitti maissa olevalle venepaikalle jäivät onneksi uuden mökin rannasta näkymättömiin, jos pysytteli aivan saaren tuntumassa, kuten Tiia nyt teki. Hän tunsi kuitenkin, miten koko hänen olemuksensa oli jännittynyt ja äärimmäisen valpas. Kukaan tuskin näki häntä, ja kuitenkin tuntui, että koko aamuöinen luonto oli täynnä valvovia silmiä.

Tiia lähti rantauduttuaan kävelemään suoraan niemen poikki uuden mökin suuntaan. Niemen toiselle rannalle tultuaan hän totesi, että mökkiä ei voisi lähestyä tältä suunnalta tulematta huomatuksi. Jos mökillä oli joku hereillä, hän oli jo saattanut nähdä Tiian. Vaikka mökki ympäristöineen näytti hiljaiselta, Tiia päätti kulkea metsän suojissa rantatielle ja tarkastella sieltä suojaisampaa reittiä mökin tuntumaan. Ehkä pari sataa metriä kuljettuaan hän poikkesi tieltä metsään ja lähti suunnistamaan takaisin rantaa kohti.

Metsässä oli mahdotonta kulkea äänettömästi, risut rasahtelivat jalkojen alla, ja Tiia mietti jo takaisin kääntymistä. Hänen edessään näkyivät sodan jäljiltä jääneet kiviesteet, joiden edessä oli juoksuhaudan ura vielä vuosikymmentenkin jälkeen muuta maastoa alempana. Sitä pitkin oli veljien kanssa käyty monet kerrat juoksemassa ja leikkimässä piiloleikkejä. Tiia päätti uskaltautua juoksuhaudalle. Sen pohjalle voisi helposti heittäytyä piiloon. Sinne asti hän ei kuitenkaan ehtinyt, sillä vasemmalla avautuva näky sai hänet pysähtymään niille sijoille.

Viljelmä keskellä metsää, ainakin useita aareja, ja sen takana kasvihuone. Ne on huumetyyppejä, Tiia melkein huudahti ääneen tajutessaan asian. Silloin hän kuuli auton oven käyvän ja heittäytyi vatsalleen kasteiseen varvikkoon. Ne on valveilla, näkiköhän ne minut äsken? Tiia ajatteli kauhuissaan ja nosti varovasti päätään. Auto käynnistyi muutaman kymmenen metrin päässä ja pian valkoinen pakettiauto kurvasi rantatielle – ja rannan suuntaan.

– Mitä ihmettä minä nyt teen? Tiia ajatteli hädissään. Ne näkevät, että sekä auto että vene ovat rannassa ja arvaavat, että olen lähistöllä. Muutaman sekunnin lamaannuksen jälkeen Tiia nousi kosteasta makuupaikastaan ja suunnisti rantatien yli sen toisella puolella olevaan metsään. Hän juoksi niin lujaa, kuin kykeni. Vaikka kulku oli vaikeaa pusikoituneessa metsässä ja puiden taimet ja oksat raapivat Tiian kasvoja, hän tajusi, että parempi näin. Hoitamaton metsä antoi hyvän näkösuojan jo muutaman kymmenen metrin päässä tiestä. Tiia jatkoi etenemistä syvemmälle metsään. Näissä metsissä hän ei ollut koskaan ennen käynyt eikä hänellä ollut aavistustakaan, mihin hän päätyisi. Pysähtyä ei uskaltaisi, ei ennen kuin olisi ihmisten ilmoilla. Mutta mihin suuntaan pitäisi lähteä pyrkimään?

Parikymmentä minuuttia kuljettuaan Tiia arveli olevansa varmuudella kuuloetäisyyden ulkopuolella ja näppäili hätänumeron. Ei kenttää tietenkään täällä korvessa! Sehän tarkoittaa, että asumuksia ei voi olla kovinkaan lähellä. Tiia taisteli mieleen hiipivää pelkoa vastaan ja jatkoi määrätietoisesti kulkemista metsässä. Nälkä ja jano alkoivat vaivata. Ajoittain hän kokeili hätänumeroa, tuloksetta. Puhelimen akku alkoi olla vähissä, joten yrityksiäkin oli parasta säästellä. Miksi ihmeessä hän ei ollut ladannut puhelimen akkua täyteen kotoa lähtiessään? Miten yksinäiseksi ja avuttomaksi Tiia tunsikaan itsensä.

Kello lähestyi seitsemää. Tiia oli ollut liikkeellä jo pian neljä tuntia. Hän päätti pysähtyä hetkeksi lepäämään tielle osuneen kannon nokkaan. Hän otti puhelimen esille ja yritti akun loppumisen uhallakin taas kerran soittaa hätänumeroon. Nyt puhelin hälytti ja hätäkeskuksesta myös vastattiin.

Onneksi Tiialla oli puhelimessaan 112 Suomi -sovellus eikä hänen tarvinnut yrittää selittää sijaintiaan. Eikä selittämisestä olisi mitään tullutkaan, sillä melkein heti puheyhteyden synnyttyä Tiia ratkesi itkuun. Hän sai vain sanotuksi, että oli eksyksissä ja että oli löytänyt kannabisviljelmän. Nyyhkytysten keskellä Tiia huomasi, että kukaan ei enää vastannut. Akku oli nyt todellakin loppu ja puhelin mykkänä. Hän istui kannon päässä ja antoi kyynelten virrata. Ehtivätkö ne nähdä, missä olen?

Ei kai tästä nyt sitten voi edes liikkua mihinkään, jos ne tulisivat koordinaattien perusteella? Silloin Tiia kuuli aivan selvästi auton äänen. Tie, kai sinne kannattaa mennä, kun on selvästi niin lähellä, hän ajatteli uupuneena. Jalat tuskin kantoivat ja pää tuntui tyhjältä, ajatus takkusi.

Hetkessä Tiian ajatukset selkenivät. Hän oli kulkenut ison ympyrän. Tie, jolle hän huomasi saapuvansa, oli tuttu rantatie ja auto, jonka äänen hän oli kuullut, oli huumeveikkojen valkoinen paku. Se kääntyi mutkasta esille samalla hetkellä, kuin Tiia astui tielle. Rantaan ja veneelle oli muutama sata metriä matkaa. Auto pysähtyi ja molemmat etuovet aukenivat.

– Tossa se vitun muija nyt on! toinen kahdesta kaverista huusi äänessään vihaa ja voitonriemua.

– Mitä sä täällä nuuskit? toinen jatkoi.

Miehillä oli paljaat, täyteen tatuoidut käsivarret ja kumpikin heistä näytti siltä, että oli nostellut puntteja useammankin kerran. Tiia jähmettyi paikalleen. Hän ei saanut sanaa suustaan.

– Ehkä sä nyt tajuut häipyy täältä hyvän sään aikana, toinen kavereista sanoi.

– Mut ei me sitä voida noin vaan laskea lähtemään, toinen ärähti.

Miehet käskivät Tiiaa odottamaan paikallaan ja vetäytyivät autoonsa. Tiia oli liian väsynyt panemaan vastaan. Hän seisoi paikallaan ja katsoi, kun miehet viittoivat vilkkaasti ja näyttivät käyvän kiivasta sananvaihtoa pakunsa etupenkillä. Tiian mielessä tapahtumat alkoivat asettua järjestykseen. Miehet olivat kuvitelleet, että mistään päin ei ole näköyhteyttä heidän touhuihinsa, kunnes he huomasivat Tiian tulleen saareen. He päättivät pelotella yksinäisen naisen pois saaresta käärmeiden avulla, mutta kävikin niin, että tuo nainen alkoi nuuskia heidän touhujaan. Nyt piti päättää, mitä naiselle tehdään.

Lopulta miehet tulivat ulos autosta.

– Tajuutsä, että me ei tunneta minkäänlaista sääliä, jos sä meet kyttien puheille, toinen miehistä sanoi ja tuli seisomaan aivan Tiian eteen. Hän haisi tupakan ja hien sekoitukselle ja hänen silmänsä punoittivat.

– Niin, että pidä turpas kiinni, niin pysyt hengissä, toinen jatkoi ja tuli hänkin hajuetäisyydelle Tiiasta.

– Ei mulla oo mitään tarvetta kertoa mitään, Tiia sanoi väsyneenä. – Jos mä nyt vain saan lähteä tonne saareen. Mä lupaan, että pysyn hiljaa.

Miehet kuvailivat vielä värikkäästi Tiian mahdollista kohtaloa, jos hän erehtyisi mainitsemaan näkemistään asioista kenellekään tai missään. Heillä nimittäin on kavereita, jotka saavat pahaa jälkeä aikaan tarvittaessa. Sitten he sanoivat, että Tiia voisi lähteä saareen tai mihin vitun mestaan tahansa.

Tiia laahusti väsynein askelin kohti venettään. Kävellessään hän toivoi monta asiaa. Että poliisilla olisi tieto hänen olinpaikastaan, että miehillä ei olisi asetta ja jos heillä olisi, heillä riittäisi järkeä olla käyttämättä sitä ja että hän ehtisi vesille ennen kuin kaverit tulevat toisiin ajatuksiin. Jos hän ehtisi veneelle ja pääsisi vesille, ei olisi hätää. Ei miesten kannattaisi häntä tappaa. Heidän viljelmänsä paljastuisivat heti, kun Tiiaa alettaisiin etsiä. Mutta he saattaisivat keksiä, että Tiian voisi ottaa kuitenkin kiinni ja laittaa säilöön jonnekin. Se antaisi aikaa järjestellä asiat mökillä ja viljelmillä ja ehkä kadota maisemista.

Juuri rantaan päästessään Tiian korviin alkoi kantautua lähestyvän auton ääni. Viimeisillä voimillaan hän nopeutti askeleitaan ja veneelle ehdittyään työnsi sen nopeasti vesille. Hän oli jo muutaman kymmenen metrin päässä rannasta, kun tien suunnalta kuului karjahdus:

– Kytät! Se vitun ämmä!

Kati seisoi kentän reunalla metalliaitaan nojaten ja katseli pelin kulkua hajamielisenä. Ville pelasi maalissa, ja vastapuoli oli tällä kertaa niin alakynnessä, ettei maalivahdille ollut kovinkaan paljon töitä. Kati ei ollut niin innokas lajin harrastaja, että olisi jaksanut keskittyä itse peliin. Hän tuli kentälle Villen takia, toi repussa mukanaan pari mehua ja banaanin, vaikka Ville ei niitä koskaan huolinut. Joukkueelle oli varattu omat juomansa, kyllähän Kati sen tiesi. Oli vain niin mukava pitää huolta Villestä, omasta ainokaisesta.

– Kivalla paikalla tää teidän kenttä. Katin viereen oli ilmestynyt huoltaja vierasjoukkueen puolelta, ehkä muutamia vuosia Katia itseään vanhempi nainen, siis luultavasti jonkin pelaajan äiti, Kati arveli.

– Ihan kiva, Kati vastasi, ja kivalla paikalla keskellä kylää.

Juttelemaan tullut nainen esittäytyi Jaanaksi ja kertoi olevansa yhden pelaajan kummi.  Kummipoika pelasi numerolla kahdeksan.

– Jaaha, ilmankos maltat tulla juttelemaan, ja vielä vastapuolen huoltajan kanssa! Kati naurahti, yleensä näissä junioripeleissä saa aika kylmää kohtelua vastapuolen joukkueen huoltajilta.

Kati ja Jaana juttelivat pelin loppumiseen asti niitä näitä jalkapallosta, joidenkin vanhempien käsittämättömän kiihkeästä ja aggressiivisesta tavasta kannustaa omiaan, lasten harrastuksista yleensä ja koulun käymisestä. Jaana huomasi, että Katilla oli yllään puuvillalangasta virkattu raidallinen toppi. Hän kehui topin mallia ja maanläheistä värimaailmaa. Kävi ilmi, että Jaana harrasti Katin tapaan käsitöitä ja leivontareseptien kokeilemista ja oli jalkapallosta kiinnostunut vain kummipojan pelatessa. Jaana nauroi, ettei ole nytkään itse pelistä kiinnostunut, kuten näkyy.

Jaana oli Katin mielestä niin kummallisen tuttu toisaalta, ja toisaalta hänen seuransa oli kiusallisen häiritsevää. Hän tuntui tarkkailevan Katin puhetta ja ulkonäköä koko ajan, ikään kuin laatisi tuntomerkkilistaa jotain tarkoitusta varten. Oli outo tunne jutella innostuneesti kirjoneulemalleista ja raparperin käytöstä leivonnassa ja samalla olla kuin jollakin esiintymislavalla yleisön herkeämättömän mielenkiinnon kohteena.

Pelin jälkeen kotiin pyöräillessään Kati arveli hämmästyneenä näkevänsä Jaanan selän kylän keskuskadulla, aivan hänen näköisensä ainakin oli hahmo, joka käveli hitaanlaisesti Osuuspankin kohdalla kirkon suuntaan. Tuollaiset farkut ja punainen huppari oli Jaanallakin ollut yllään. Joukkueen bussi oli lähtenyt melkein heti pelin jälkeen. Ilmeisesti Jaana oli omalla kyydillä ja oli jättänyt autonsa jonnekin kauemmas, Kati päätteli.

Seuraavana päivänä Kati hämmästyi uudemman kerran. Hän lähti töistä terveyskeskukselta vähän neljän jälkeen ja poikkesi tapansa mukaan kotimatkan varrella Rauhan hoivakotiin tapaamaan isäänsä. Äidin kuoleman jälkeen kaksi vuotta sitten isän vointi alkoi heiketä jyrkästi ja nyt hän on ollut jo pian vuoden Rauhassa. Kati kävi isän luona joka päivä, myös vapaapäivinä, jos oli terveenä. Hoivakodin pihaan ajaessaan Kati vilkaisi ikkunaan, jonka ääreen hoitajat usein toivat isän näihin aikoihin tyttären vierailua odottamaan. Näytti aivan siltä, että ikkunassa olisi isän takana häivähtänyt tutun näköinen hahmo, pallokentän reunalla eilen jutustellut Jaana.

– Mikä ihminen? Ei täällä ketään ollut, en minä ainakaan huomannut, isä vakuutti Katin kertoessa näkemäänsä. Isä ei sairastanut muistisairautta, joten ei hän ainakaan hetki sitten ollutta asiaa ole voinut unohtaa. Oliko Kati vain nähnyt väärin? Vaikea olisi ainakaan uskoa, että isä olisi valehdellut. Isä oli aina ollut luotettava ja rehti, uskomattoman hyvä ja turvallinen isä. Mutta Kati oli lähes varma, että oli nähnyt Jaanan.

Kati oli vanhempiensa ainoa lapsi, pitkään ja hartaasti toivottu ja odotettu. Äiti oli ollut 42-vuotias Katin syntyessä, ja synnytys oli ollut niin vaikea, ettei toista lasta enää uskallettu ryhtyä hankkimaan.

Katin oma ainokainen, Ville, syntyi 11 vuotta sitten. Ne ajat olivat raskaita. Villen isä oli naimisissa tahollaan ja kahden lapsen isä. Kati ei halunnut rikkoa sitä liittoa ja päätti ottaa vanhemmuuden vastuun yksin. Hän muutti Helsingistä takaisin kotipaikkakunnalleen, laittoi suhteelle pisteen eikä kertonut Villen isälle edes olevansa raskaana. Katin vanhemmat olivat muutosta tietysti riemuissaan ja osallistuivat Villen hoitamiseen aktiivisesti.

Ville ei ole kertaakaan nähnyt isäänsä eikä tiedä hänestä oikeastaan mitään. Kati on alun perin kertonut isästä tarinaa, että tämä oli mukava mies, mutta kuoli liikenneonnettomuudessa ennen Villen syntymää. Koulun alimmilla luokilla Ville kyseli usein isästään, ja Kati yritti vastailla mahdollisimman totuudenmukaisesti, vaikka säilyttikin perusvalheen. Jossakin vaiheessa kysely loppui, mutta Kati arveli, että tulee vielä aika, jolloin kysymyksiin taas palataan, ja siihen mennessä pitäisi päättää vältelläkö edelleen totuutta vai kertoako asiat niin kuin ne ovat. Villen isään Kati ei ollut ollut yhteydessä kertaakaan muuttonsa jälkeen. Mikähän sotku siitäkin syntyisi, jos hän ottaisi yhteyttä? Ei, se ei ollut toistaiseksi tullut kysymykseenkään.

Tällä hetkellä Kati ja Ville elivät rauhallista ja tasapainoista arkea. Ville on hyvätapainen kaveri, hoitaa koulunsa ja harrastaa hyviä asioita. Kavereita riittää, ja hekin ovat kunnollista porukkaa. Katilla on parin vuoden ajan ollut vakituinen miesystävä, Pauli, joka on eronnut kahden kouluikäisen lapsen isä. Hän asuu pääkaupunkiseudulla lähellä entistä perhettään. Kummallakaan ei ole ollut kiirettä päättää tulevasta, on vain mukavaa olla yhdessä, kun molemmilla on vapaata. Ville ja Pauli tulevat hyvin toimeen ja Kati pärjää Paulin lasten kanssa. Elokuun alkuun oli jo varattu Kyproksen matka kaikille viidelle. Lapset odottivat sitä innoissaan.

Sen verran Katia jäi vaivaamaan näky hoivakodin ikkunassa, että hän päätti lähteä mukaan, kun Villen joukkue pelasi vierasjoukkueena Jaanan kummipojan joukkuetta vastaan. Jaana oli kertonut seuraavansa kaikki kummipojan pelit, joihin vain ehtii mukaan. Kati pakkasi reppuun perinteisten eväiden lisäksi käsityölehden, jossa oli raitatopin ohje.

Kati etsi ennen pelin alkua ja sen kuluessa katseellaan Jaanaa, mutta ei häntä tällä kertaa näkynyt. Jaana oli maininnut, että hänen kummipoikansa pelaa numerolla kahdeksan. Kati etsi paikan läheltä vierasjoukkueen vaihtopenkkiä ja meni heti pelin jälkeen kysymään kasilta Jaana-kummista.

– Ei mulla oo Jaana -nimistä kummia, kasi sanoi hölmistyneenä.

– Mulla on Jaana-kummi, eiks se kävis? yksi pelikavereista kysyi ja muu joukkue hörähti nauruun.

Kävi ilmi, että kysymyksessä ei ollut sama Jaana, jonka Kati oli edellisessä pelissä tavannut. Hänestä alkoi nyt tuntua siltä, että jotain outoa tässä henkilössä ja tapauksessa täytyy olla. Ehkä Jaanalla ei loppujen lopuksi ollut tämän joukkueen kanssa mitään tekemistä?

Katin mielestä hänen isänsä oli jollakin tavalla muuttunut viime päivinä. Hän oli pitkiä aikoja omissa ajatuksissaan toisaalta ja toisaalta hermostunut, jopa ärtyisä. Olivatkohan nuo oireita alkavasta muistisairaudesta? Kati pohti. Äiti muuttui juuri tuollaiseksi ennen kuin sai alzheimerin taudin diagnoosin. Kati kyseli asiaa hoitajilta, mutta he eivät mielestään olleet huomanneet mitään uutta Katin isän käytöksessä. Sitten yllättäen isä sanoi Katille erään tapaamisen yhteydessä, että hänelle on tulossa operaatio. Se vaatii sairaalassa käyntiä ja ehkä viipymistäkin parin päivän ajan. Hän kertoi, että hänen toisessa munuaisessaan oli havaittu kasvain, ja koko munuainen poistetaan.

Siinähän se syy käytösmuutoksiin olikin, Kati ajatteli toisaalta helpottuneena, toisaalta huolestuen.

– Millainen kasvain? Kati kysyi.

Ei isä osannut selittää kasvaimen laatua. Ei hän muutenkaan tuntunut olevan perillä sairaudestaan tai sen ennusteista. Katin mielestä asia oli huonosti selostettu, jos ei potilas itse tiedä siitä tuon enempää. Hän sanoi soittavansa hoitavalle lääkärille. Sen isä kielsi ehdottomasti. Hän ei missään tapauksessa halunnut, että Kati sekaantuu asiaan.

– Kyllä ne siellä sairaalassa tietävät, mitä tekevät, isä sanoi ja antoi ymmärtää, että asia on loppuun käsitelty. Hän hoitaa itse omat asiansa ja Kati ei niihin sekaannu. Kati sisäisti jo äidin sairastaessa ajatuksen potilaan autonomiasta ja pidättäytyi nytkin tyrkyttämästä apuaan. Oudolta hänestä kyllä tuntui, että isä oli noin heikosti perillä asioistaan. Se ei ollut hänelle tyypillistä ollenkaan.

Isän toimenpiteen ajaksi selvisi elokuun alku, juuri se viikko, kun Kati olisi Kyproksella Paulin ja lasten kanssa. Kun hän voivotteli, ettei ole paikalla, isää ei tuntunut asia harmittavan. Hän sanoi kyllä pärjäävänsä. Samaa vakuutti hoivakodin väki. Kati olisi ollut valmis muuttamaan matkasuunnitelmia, mutta isä torjui tällaiset puheet ehdottomasti. Kysymyksessä oli hänen mukaansa ihan rutiinijuttu eikä ollut syytä huoleen.

Huoli Katilla oli isän kielloista huolimatta, mutta hän pidättäytyi sitä ilmaisemasta. Matkan aikana hän soitti kerran isälle, toimenpiteen jälkeisenä päivänä, ja kuuli helpotuksekseen, että kaikki oli sujunut hyvin. Isä oli jo hoivakodissa ja voi hyvin, kun Kati tuli ensimmäisen kerran matkan jälkeen häntä sinne tapaamaan. Isä kertoi, että ennuste oli oikein hyvä. Ei pitäisi olla mitään ongelmia jälkeen päin. Kati arvaili, että syöpä ei siis ollut levinnyt ja isä totesi, että ei, ei ole levinnyt.

Syyskuun alkupuolella Jaana palasi yllättäen Katin näköpiiriin. Villellä oli hammaslääkäri koulupäivän aikana, ja hän halusi, että Kati tulisi mukaan. Kävellessään hoivakoti Rauhan lähellä olevaa hammashoitolaa kohti Kati havaitsi Jaanan juuri poistuvan hoivakodin ovesta.

– Jaana! Kati yritti huutaa, mutta joko Jaana ei kuullut tai ei halunnut kuulla. Hän poistui rakennuksen taakse parkkipaikalle, ja pian Kati näki auton poistuvan terveyskeskuksen suuntaan eikä hän ehtinyt pysäyttää sitä. Enempää ei tällä kertaa voinut tehdä, sillä hammashoitolaan oli ehdittävä ajoissa. Villen hammastarkastuksen jälkeen Kati palasi vielä töihin pariksi tunniksi ja suunnisti sitten sekavissa ajatuksissa Rauhaan.

– En minä tiedä mistään Jaanasta, isä sanoi Katille ärtyneellä äänellä. Hän käänsi katseensa ikkunaan eikä katsonut Katiin, vaikka tämä pyysi.

– Isä, jotain tässä nyt on. Se ei voi olla vain sinun asiasi. Minä tapasin tuon Jaanan alkukesästä Villen jalkapallomatsin yhteydessä. Hän oli hyvin kiinnostunut minusta. Ja, isä, hän oli hyvin ystävällinen ihminen. Hän vain taisi valehdella minulle. Ei kai joku muukin nyt valehtele?

Kati ei saanut isästään mitään irti. Tämä vain istui jähmettynyt ilme kasvoillaan ja tuijotti ikkunasta ulos. Kati ei voinut muuta, kuin lähteä pois. Hän yritti vielä kysellä paikalla olevilta hoitajilta Jaanasta, mutta heistäkään ei irronnut mitään.

Seuraavan yön Kati valvoi. Hänen mielessään pyörivät sekavasti isä ja Jaana, Ville ja hänen isänsä, Pauli ja Paulin lapset. Pelko, että hänen rauhallinen ja jotenkin mukaviin uomiin asettunut elämänsä olisi järkkymässä, tuntui aamuyön tunteina suorastaan musertavalta. Aamulla hänen päätään särki ja olo oli todella sairas. Kati raahautui kuitenkin työpaikalle ja ilmoittautui työterveyshoitajan vastaanotolle. Hän sai lääkäriajan samalle päivälle.

Työterveyslääkäri määräsi Katin kahdeksi päiväksi sairaslomalle. Kotiin palattuaan hän nukahti hetkeksi, mutta ajatusten ja kysymysten vyöry ei sallinut todellista lepäämistä. Tuntui täysin mahdottomalta vain olla ja muka levätä, kun koko elämä tuntui pelkältä valheelta. Kati päätti lähteä Rauhaan. Isän oli pakko kertoa, mistä tässä kaikessa on kysymys.

Kati sai itkeä ja kerjätä toista tuntia ennen kuin isä lopulta antoi periksi. Hän kehotti Katia avaamaan kaappinsa ylälaatikon. Sieltä löytyisi puhelinnumero, josta Kati saisi tietoja. Mikäli numeron omistaja halusi niitä antaa.

Helpottuneena ja samalla suunnattoman jännityksen vallassa Kati palasi kotiinsa ja näppäili numeron vapisevin käsin.

– Haloo. Kukahan mahtaa soittaa? naisääni vastasi. Ääni oli melko varmasti Jaanan.

– Täällä on Kati. Ehkä sinä olet Jaana, jonka tapasin viime kesäkuussa jalkapallokentän laidalla?

Nainen ei vastannut mitään, mutta ei myös sulkenut puhelinta.

– Sain tämän numeron isältäni, Kati jatkoi.

– Okei, minä olen se Jaana. Mitä isäsi kertoi?

– Ei mitään. Hän sanoi vain, että tässä numerossa on ihminen, joka pystyy vastaamaan kysymyksiini, jos haluaa. Niin että haluatko?

Jaana ehdotti, että he menisivät molemmat yhdessä tapaamaan isää Rauhaan. Sopisiko jo tänään illalla? Kyllähän se Katille sopi. Tunnit ennen Jaanan tuloa olivat tuskallisia. Katin oli vaikeaa olla luonnollinen Villen tullessa koulusta. Onneksi yksi Villen kavereista oli pyytänyt häntä kanssaan frisbeegolfia pelaamaan, ja Ville lähtikin kiekkoreppu selässään välipalan jälkeen kaverinsa mukaan.

Isä oli ehkä odottanut, että Kati ja Jaana tulisivat paikalle vielä samana päivänä, sillä hän ei näyttänyt yllättyneeltä heidät nähdessään. Siinä he sitten istuivat myöhäiseen iltaan asti. Välillä puhuttiin kiivaaseen tahtiin, välillä hiljaisemmin. Välillä vain istuttiin hiljaa ja itkettiin.

Katin isä kertoi, että hänellä oli ollut lyhyt suhde avioliiton siinä vaiheessa, kun lasta ei ruvennut kuulumaan. Hän oli työmatkallaan tavannut Jaanan äidin hotellinsa ravintolassa, ja näin Jaana oli saanut alkunsa. Isä oli seurannut Jaanan vaiheita ja maksanut hänen äidilleen elatusmaksuja, vaikka virallisesti isyyttä ei ollut todettu missään vaiheessa.

– Tiesikö äiti? Kati kysyi. Kyllä äiti oli tiennyt heti alusta alkaen. Sitten oli vain Katin synnyttyä yhdessä päätetty, että tyttöä ei tällä tiedolla rasiteta. Äiti oli hiljaisesti hyväksynyt elatusmaksut ja muutkin avustukset, joita isä oli eri tarkoituksiin antanut Jaanan äidille. Jaana ei ollut saanut mitään suoraan isältä, sillä hän ei tiennyt isästään mitään ennen kesäkuun alkua.

– Mutta miten löysit isän ja miksi juuri nyt? Kati kysyi Jaanalta.

– Minulla todettiin vaikea munuaisten vajaatoiminta, olin dialyysihoidossa, ja tämän vuoden alkupuolella lääkärit rupesivat ehdottelemaan munuaisensiirtoa. Piti löytää sopiva luovuttaja. Kun puhuin asiasta äidille, hän kertoi isästä. Kyllähän tämä on ollut minullekin kummallinen vuosi.

– Niin, ei se ollut syöpäleikkaus, isä jatkoi tarinaa. Minulta otettiin toinen munuainen, kun todettiin, että molemmat ovat vielä hyvässä toimintakunnossa.  Tällainen vanha ja raihnainen mies kelpasi vielä tuohon hommaan, isä sanoi liikuttuneena.

– Minulla on nyt isän toinen munuainen. Siirto onnistui hyvin, ei tullut hylkimisreaktiota. Olen todella kiitollinen sekä munuaisesta että isän löytymisestä. Jaana katsoi hellästi isää.

Kati sulatteli nyt tietoa, että hänellä on siskopuoli. Varsin nopeasti hän tajusi, että siinä asiassa ei ollut oikeastaan mitään ongelmallista, hän oli aina toivonut sisaruksia, varsinkin siskoa. Ja nyt hänellä oli sisko. Jaana oli sitä paitsi heti ensi tapaamisesta asti vaikuttanut tosi mukavalta ihmiseltä.

Vaikeampaa oli hyväksyä se, että isä ja äiti olivat pimittäneet asian häneltä. Kaikki nämä melkein neljäkymmentä vuotta. He tiesivät – ja ajattelivat, että minun on parempi olla tietämättä.

Jaana ja Kati sopivat, että Jaana tulisi heti seuraavana viikonloppuna käymään Katin luona. Olisi niin paljon kerrottavaa ja jaettavaa. Kati tunsi kasvavaa iloa ja onnea löytyneestä siskosta. Villellä olisi nyt äidin lisäksi täti. Kun Kati kertoi Villelle asiasta etukäteen, tämä kysyi, että miten on mahdollista saada täti yksitoistavuotiaana. Kati yritti sivuuttaa kysymyksen jollakin ylimalkaisella toteamuksella, mutta Ville ei antanut periksi. Hän kyseli ja kyseli, kunnes oli saanut kuulla koko tarinan.

– Äiti, Ville sanoi, kerro tässä samalla isästä. Ehkä minulla on muitakin salaisia sukulaisia! Ruvetaanko yhdessä ottamaan selvää?

Tätä kysymystä Kati oli odottanut siitä illasta lähtien, kun isä ja Jaana olivat kertoneet Jaanan tarinan. Kertomisen aloittaminen tuntui todella vaikealta. Nyt se on lopulta tehtävä, nyt en enää voi perääntyä, Kati ajatteli.