Tiia oli ehtinyt muutaman kymmenen metrin päähän rannasta, kun poliisiauto saapui paikalle. Hän käänsi veneen ympäri ja souti muutamalla vedolla takaisin maihin. Hän kertasi mielessään tapahtunutta. Miten minä, kaikkein hiljaisin ja syrjäänvetäytyvin tyyppi, joka on koko elämänsä halunnut lukea seikkailuista, mutta kaikin tavoin elävässä elämässä niitä karttanut, olen joutunut keskelle tällaista tapahtumasarjaa? Tiia pyöritteli päätään vetäistessään veneen kokan hiekalle. Tyynellä säällä ei tarvinnut kiskoa enempää, ei hän olisi jaksanutkaan.
Poliisit olivat juuri puhuttamassa kaksikkoa, kun Tiia käveli parkkipaikalta tielle. Toinen kavereista käänsi selkänsä, toinen mulkaisi Tiian suuntaan, kakisti kurkkuaan ja sylkäisi. Toinen poliiseista tuli Tiian luo varmistamaan, että hän oli kunnossa. Tiia sanoi olevansa hyvin väsynyt, mutta muuten ihan ok. Hän kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut ja osoitti näkemänsä viljelmän suuntaan. Poliisi otti vielä Tiian yhteystiedot ja kehotti häntä sitten lähtemään kaikessa rauhassa saareen. Häneen otettaisiin vielä yhteyttä myöhemmin.
Tiia raahusti takaisin veneelle ja ajatteli mitä kaikkea ehkä olisi edessä. Jos kaverit kieltävät kaiken ja vaikka kertovat olleensa sattumalta paikalla. Näyttivät kyllä ihan ammattirikollisilta. Tiia joutuu antamaan todistajanlausuntoja ehkä montakin kertaa. Luultavasti oikeuteenkin on mentävä todistamaan. Nyt olisikin tekemistä lomafiiliksiin palaamisessa.
Saareen päästyään Tiia suunnisti suoraa päätä makuupussin uumeniin ja nukahti saman tien. Keskipäivän hetki oli jo takana, kun hän heräsi. Siinä samassa hän muisti mitä oli tapahtunut. Kahvimukillisen ääressä aamuinen ahdistus ja pahat aavistukset alkoivat väistyä ja Tiia alkoi tuntea jopa jonkinlaista voitonriemua viime päiviä ajatellessaan. Hänhän oli oikeastaan tehnyt jonkinlaisen uroteon.
Isä oli aina ollut Tiian elämän tukipilari, jotenkin niin järkkymätön ja turvallinen. Äidin kuoleman jälkeen isä oli itsekin tiivistänyt yhteydenpitoa ainoaan tyttäreensä. Nyt Tiia soitti isälle ja kertoi päivän tapahtumat. Isä pysyi tapansa mukaan tyynenä, kyseli yksityiskohdista, miesten puheista ja poliisin sanomisista. Totesi sitten, että melkoinen on tytöllä ollut saariloman alku. Tiia sopi isänsä kanssa, että tämä tulisi heti seuraavana päivänä junalla Savonlinnaan ja Tiia hakisi hänet sieltä mökille. Hän tunsi olonsa heti hyvin rauhalliseksi ja päätti laittaa saunan lämpiämään. Kunnon kylpy tuoreen koivuvastan kanssa tekisi nyt terää.
Isä oli kaikesta tyyneydestään ja rauhallisuudestaan huolimatta sitä mieltä, että Tiian olisi turvallisinta lähteä saaresta kotiin. Jos miehet olivat uhkailleet väkivaltaisilla kavereillaan, tällaiset uhkaukset piti ottaa tosissaan ja kertoa myös poliisille. Isä ja Tiia järjestelivät saman tien kaikki tarvikkeet mökillä siten, että vahingot jäisivät mahdollisimman pieniksi, jos joku tulisi saareen pahoissa aikeissa. Nestekaasupullon ja äidin mökille tuomat vanhat Arabian astiat Tiia siirsi varastokoppiin. Ikävältä tuntui jättää saari näin nopeasti ja ryhtyä suunnittelemaan loppulomaa uudestaan, mutta näin oli nyt parasta, sen Tiia hyvin ymmärsi.
Tiia vei isän junalle jo seuraavana päivänä ja lähti itse ajamaan kuutostietä kotiin päin. Lappeenrannassa hän poikkesi huoltoasemalle syömään ja ruokaostoksille. Sieltä lähtiessään Tiia huomasi, että hänen autonsa perään lähti sama auto, joka oli seurannut häntä jo Imatralla ja Joutsenossa. Saattaa olla, että olen nyt turhankin herkkä huomaamaan kaikessa uhkia, Tiia ajatteli, parasta kuitenkin olla pikemmin liian varovainen kuin liian huoleton. Hän päätti vähän testata seuraajan aikeita ja poikkesi kaupungin jälkeen Mikkeliin vievälle tielle. Sama auto seurasi edelleen.
Tiia ihmetteli rauhallisuuttaan. Parin yön takaiset tapahtumat olivat kaikessa pelottavuudessaan jotenkin vahvistaneet häntä ja antaneet itseluottamusta. Hän ajeli nopeusrajoituksen mukaista nopeutta Savitaipaleen ja Suomenniemen ohi poikkeamatta tieltä. Ristiinassa hän päätti tehdä vielä yhden kokeen ja kurvasi tankkaamaan, vaikka bensasäiliö oli vielä puolillaan. Auto ei seurannut tällä kertaa, vaan jatkoi matkaansa. Tiia näki kuitenkin ennen mittareille ajamistaan, että se kääntyi vasemmalle heti huoltoaseman jälkeen. Tiian jatkettua muutaman kilometrin verran matkaa Mikkeliin päin, auto ilmestyi taustapeilistä taas näköpiiriin. Enempää vahvistusta epäilyilleen Tiia ei lähtenyt hakemaan. Hän soitti ystävälleen Raijalle, joka asui lähellä Mikkelin keskustaa. Onneksi Raija vastasi.
Kun Tiia saapui Mikkeliin, hän ajoi autonsa toriparkkiin, poistui autosta ja odotteli jonkin aikaa poistumistien katveessa. Hetken kuluttua tuttu auto, valkoinen Audi, kurvasi samaan paikkaan laitapaikalle kauas Tiian autosta. Tiia poistui nopeasti parkkitilasta ja suunnisti isoon kauppakeskukseen, istahti kahvilan pöytään, kirjoitti auton rekisteritunnuksen ylös ja etsi sitten katseellaan Raijaa. Raija ilmestyikin näkyviin erään vaateliikkeen ovesta, ja parivaljakko lähti kiirehtimään kirkon suuntaan. Raijalla oli siellä auto valmiina. Tiia vilkaisi eri suuntiin ja totesi, että kukaan ei näyttänyt huomaavan heitä ja asettui kaiken varalta auton takapenkille makuuasentoon.
Tiia ilmoitti poliisille, että epäili tulleensa seuratuksi ja antoi Audin rekisterinumeron sekä nykyisen paikan tiedoksi. Poliisi otti tiedot ylös ja antoi Tiialle suoran numeron, johon tästä lähtien kannattaisi soittaa asian tiimoilta. Vasta tässä vaiheessa Tiia tunsi, että tämäkin kokemus oli ottanut koville. Hän tunsi ikään kuin lysähtävänsä kokoon. Onneksi poliisi oli nyt tietoinen tilanteesta. Raija keitti kahvit ja ystävykset istuivat pariksi tunniksi kertomaan kuulumisia. Yleensä niitä oli enemmän Raijalla, mutta nyt puhetta piti enimmäkseen Tiia.
Raija kuunteli päätään pyöritellen Tiian kertomusta viime päivien tapahtumista, ja Tiia oli iloinen voidessaan jakaa asian luotettavan ystävän kanssa. Raijan apu oli nyt tarpeen muutenkin kuin kuuntelijana. Tiia pyysi ystäväänsä käymään toriparkissa katsomassa oliko häntä seurannut auto vielä siellä. Jos auto olisi paikallaan, pitäisi vain odottaa. Jos se olisi lähtenyt, Tiia voisi hakea oman autonsa pois.
Raija toi tiedustelureissultaan erikoisia uutisia. Audi seisoi edelleen Tiian mainitsemalla paikalla, ketään ei näyttänyt olevan sisällä. Lisäksi Tiian auton tuulilasiin oli kiinnitetty K-kaupan mainoslehtinen. Siitä oli ympyröity etusivun jauhelihatarjouksesta sanat ”100% suomalaista lihaa”. Tarjous oli ollut voimassa vain eilen.
– No, nyt voin ainakin olla varma, että ne jahtaavat minua. Pitää soittaa isälle ja kiittää. Isä oli kehottanut Tiiaa hakemaan Trafilta nykyisen autonsa osoitetietoja salaisiksi.
– Nimenhän ne saa tietää rekisterikilven tiedoilla joka tapauksessa, mutta eivät saa selville asuinpaikkaa, Tiia huokasi helpottuneena. Hän päätti myös selvittää mitä tietoja häntä seuranneen auton rekisterikilven numeroilla ja kirjaimilla irtoaa. Yllättäen osoite ei ollut salainen, joten hän sai sekä Audin omistajan nimen että osoitteen. Yllätys oli myös, että osoite oli Savonlinnassa samalla kadulla, kuin Tiian tädin koti. Tiiaa seurannutta autoa oli ajanut tumma mieshenkilö, mutta auto näytti olevan naisen omistuksessa.
Tiia soitti saman tien Riitta-tädilleen. Hän kysyi sopisiko, että hän tulisi käymään heti huomenna tätinsä luona. Riitta-tädille vierailu sopi ja Tiia ilmoitti tulevansa iltapäivällä kahden-kolmen aikoihin. Hänellä oli mielessään selvä suunnitelma.
– Aamupäivän aikana käyn vaihtamassa auton, Tiia sanoi päättäväisesti. Raija lupasi käydä ajamassa hänen autonsa tietämäänsä luotettavaan autoliikkeeseen. Tiiaa kyttäävät tyypithän saattoivat olla edelleen jossain lähistöllä eikä hänen ollut viisasta mennä itse autolleen. Raija kertoi autoa tuodessaan, että nyt Audi oli eristetty poliisin muovinauhoilla. Onkohan myös sitä ajanut kaveri saatu kiinni? Ehkä Tiian ei tarvitsisikaan luopua nykyisestä autostaan. Toisaalta, huumetyypeillä oli luultavasti tällaisia kostotoimiin valmiita kavereita enemmänkin. Oli siis parasta pyrkiä katoamaan heidän ulottuviltaan.
Autoliikkeessä asiat eivät sujuneet aivan Tiian toivomalla tavalla, ja ajatus auton vaihtamisesta nopealla aikataululla piti hylätä. Vaihdosta päästiin kuitenkin periaatteessa sopimukseen, ja Tiia sai jättää oman autonsa liikkeen haltuun. Uuden, joskin käytetyn ajopelin hän saisi käyttöönsä kahden päivän päästä.
Raijalla oli onneksi myös loma ja hän lähti mielellään käymään Savonlinnassa Tiian kanssa. Hän oli suunnitellut koko alkukesän käyntiä Linnankadun putiikeissa ja Riihisaaren museossa. Nyt hän voisi toteuttaa tämän suunnitelman sillä aikaa, kun Tiia vierailisi tätinsä luona.
Tiia oli lupaamassaan aikataulussa Riitta-tädin kahvipöydässä. Hän päätti kertoa rehellisesti syyn äkilliselle vierailulleen. Hän myös kyseli Riitta-tädiltä olisiko tämä ehkä huomannut kadulla liikkuvaa valkoista Audia, ja täti olikin ollut silmä tarkkana sauvakävelylenkkejä tehdessään. Hän tiesi kadun varrelta talon, jonka pihassa juuri kuvatunlainen auto oli seisonut oikeastaan aina hänen kulkiessaan paikan ohi. Hän oli myös muutaman kerran pysähtynyt juttelemaan talon pihalla puuhailevan vanhemman rouvan kanssa. Riitta-tädillä oli käsitys, että auto oli juuri tuon rouvan, sillä muita hän ei ollut talon pihalla nähnyt.
Kaksikko lähti suoraan kahvipöydästä kävelemään Riitta-tädin mainitseman talon suuntaan. Riitta oli sisarussarjansa nuorin, Tiian isää toistakymmentä vuotta nuorempi ja lisäksi erittäin hyväkuntoinen. Veljentytöllä oli täysi työ pysyä hänen perässään. Jo kaukaa he huomasivat, että talon pihassa oli auto, samoin kadun varressa talon kohdalla, mutta kumpikaan niistä ei ollut valkoinen Audi. Talon kohdalle tullessaan he näkivät, että Riitta-tädille tuttu rouva oli pihalla nuoremman naisen kanssa. Riitan huomatessaan hän tuli kadun varteen ja alkoi kertoa miten hänen autonsa oli varastettu eilistä vasten yöllä. Hän oli vain aamulla huomannut, että auto oli poissa ja soittanut poliisille. Jo eilen iltapäivällä poliisista oli otettu yhteyttä. Autosta on kuulemma havainto Lappeenrannan ja Mikkelin väliltä ja nyt se oli sitten jo löydettykin Mikkelin keskustasta jostakin parkkihallista. Rouva lisäsi vielä, että auton avaimet olivat tallella eteisen lipaston päällä, vakiopaikassa. Tosin ne olivat vara-avaimet, alkuperäiset olivat kadonneet pari päivää sitten. Tiia ja Riitta-täti päivittelivät asiaa rouvan kanssa, onnittelivat asian onnellisesta käänteestä ja jatkoivat sitten matkaa.
Tiiaa seurannut auto oli siis varastettu Savonlinnasta. Kuinkahan iso rinki Tiirasaaren mökkinaapureilla on varalla kostotoimiaan varten, Tiia pohdiskeli. Joku tai jotkut heistä asuvat varmasti näillä kulmilla tai ovat tekemisissä Audin omistajan kanssa, koska osasivat käydä hakemassa juuri tuon auton. Epäilemättä äskettäin kadonneet avaimet olivat nyt olleet varkaiden käytössä. Poliisit selvittelevät asiaa jo varmaankin, mutta Tiia päätti olla itsekin aktiivinen ihan turvallisuutensa vuoksi. Jos kysymyksessä on isompi rikollisporukka, olisi parasta selvittää sen kokoonpanosta ja vaikutusalueesta mahdollisimman paljon. Osaisi sitten itse varautua.
Nyt Tiian tärkein varautuminen oli auton vaihto. Uusi ajopeli oli sovittua aikaisemmin valmis mikkeliläisessä autoliikkeessä, ja Tiia ajeli sillä kotiin. Tällä kertaa seuraajia ei näkynyt, ja koti tuntui turvalliselta paikalta. Turvallisuus, ennustettavuus, elämisen ja tekemisen rauha – niitä Tiia oli aina erityisesti arvostanut. Avioeron aikoihin elämä oli ensimmäistä kertaa suistunut raiteiltaan, mutta palannut sitten arkisten rutiinien ja lasten ansiosta taas pari vuotta sitten entisiin, tuttuihin uomiinsa.
Nyt Tiian maailma oli taas muutamassa päivässä muuttunut turvattomaksi ja huomisen asioita oli vaikea ennustaa. Hänen olemukseensa oli hiipinyt rauhattomuus. Merkillistä kyllä, jollakin tavalla Tiia nautti tilanteesta, ja olisi nauttinut paljon enemmänkin, jos ei olisi ajatellut lapsiaan. Jos heitä ei olisi tarvinnut ajatella, Tiia olisi jo heti Mikkelistä kotiuduttuaan lähtenyt tutkimaan Savonlinnan seutuja ja varsinkin Riitta-tätinsä lähiympäristöä ja sen asukkaita.
Lasten palattua loma- ja sukulaisviikolta Tiia kertoi heille tapahtumista saaressa ja vaiheista sen jälkeen. Tirppa ja Pete olivat tarpeeksi isoja käsittääkseen, että kysymyksessä oli melkoisen vakava asia. Kumpikin heistä halusi kuitenkin lähteä välittömästi Savonlinnaan. Ehkä he voisivat saada jotain selville, ehkä Tiirasaaressa oli käyty ja mitähän uudella mökillä nyt tapahtuu. Miten jännää olisikaan lähteä tutkimaan tilannetta ja paikkoja. Tiia kieltäytyi ensin jyrkästi edes harkitsemasta Savonlinnaan lähtöä. Saareen ei nyt ollut viisasta mennä ja majoittuminen jossain muualla olisi liian kallista. Riitta-tädin luoksekaan ei oikein kahden nuoren kanssa voi mennä loisimaan. Sitten lapset esittivät suunnitelman, joka tuntui Tiiastakin mahdolliselta. Kolmikko suunnisti itäiseen Suomeen jo seuraavana aamuna. Ajankohta oli siinä mielessä paras mahdollinen, että oopperajuhlakaupunki olisi näin heinäkuussa täynnä turisteja ja sekaan oli helppo piiloutua.
Savonlinnaan saavuttuaan Tiia ja lapset menivät aluksi käymään Riitta-tädin luona. Hän vaati heitä ehdottomasti yöpymään luonaan. Kun Tirppa ja Pete kertoivat, että suunnitelmissa oli pystyttää teltta leirintäalueelle ja yöpyä siellä, täti totesi, että hänellä on tilaa sekä sisällä että ulkona. Nuoret päättivät pystyttää teltan tädin pihamaalle, mutta vasta illalla. He halusivat saman tien lähteä tutkimaan Tiirasaaren ympäristöä.
Tiia ajoi auton saaren tiehaaran ohi metsätielle ja pysäköi sen tukkirekkoja varten raivatulle levikkeelle. Lapset ottivat auton katolta kanootin, ja kaikki kolme marssivat vajaan kilometrin matkan tuttuun lahteen, jossa oli monena kesänä käyty poimimassa marjoja, ensin metsämansikoita juhannuksen jälkeen ja myöhemmin kesällä mustikoita. Lahdessa ei ollut mökkiä, joten sieltä pääsi lähtemään vesille ketään häiritsemättä. Tiia kehotti melojia vielä olemaan varovaisia, mutta myös katsomaan tarkkaan näkymiä saaressa ja sen ympäristössä. Onneksi oli sopivan tyyntä melomisen kannalta. Tiia itse sipaisi hyttyskarkotetta niskaansa, sitoi huivin päähänsä ja suunnisti ämpärin kanssa läheiselle mäelle mustikkaan.
Melontaretkeltä palatessaan Tirppa ja Pete malttoivat tuskin ohjata kanoottinsa rantaan, kun he jo alkoivat selittää näkemäänsä. Tiia oli huomannut marjamättäältään kanootin putkahtavan esille Tiirasaaren ja mantereen välisestä salmesta ja oli jo odottamassa rantakivellä melojia.
Lapset olivat meloneet saareen Tiian ohjeen mukaan vastarannan puolelta niin, että heidän mökkikäyntiään ei voitu nähdä uuden mökin suunnasta. Saaressa oli lasten mukaan varmasti käyty, käynnistä oli jätetty ilmeisesti tarkoituksella selvät jäljet. Varaston oven riippulukossa oli risu, kuistin pöydälle oli asetettu kolme isoa kiveä ja saunan ikkunassa oli jälkiä, jotka oli saatu ilmeisesti sylkemällä. Kaikki näytti kuitenkin ehjältä eikä kukaan ilmeisesti ollut edes pyrkinyt sisään sen enempää mökkiin kuin varastoonkaan.
– Haluavat viestittää minulle, että kesä mökillä on nyt ohi, Tiia sanoi. Onneksi tuskin arvaavat, miten paha kosto se olisi onnistuessaan. Ja pakkohan Tiian oli myöntää, että mökkikäynti jää ainakin tällä kertaa väliin. Ei kannata mennä houkuttelemaan ketään kannoilleen nyt, kun entiset on saatu sieltä karistettua. Mutta ennen kuin mökkikausi olisi ohi, Tiia kävisi vielä saaressa. Hän ei totisesti antaisi noille tyypeille sitä iloa, että näyttäisi pelkäävän heitä.
Nuoret olivat meloneet saaren takaa jonkin matkaa selälle päin ja kiertämällä läheisen luodon kääntyneet melomaan rantoja pitkin takaisin. He olivat ohittaneet uuden mökin muutaman kymmenen metrin päästä. Siellä oli näyttänyt olevan valkoinen pakettiauto pihassa ja pihalla oli istunut puutarhatuoleissa parikin ihmistä, isokokoisia miehiä molemmat. Varmaankin nuo Tiialle ikävän tutut tyypit. Kaverit siis odottavat oikeudenkäyntiä vapaalla jalalla, hän päätteli.
Takaisin kaupunkiin ajaessaan Tiia ehdotti lapsille melontaretkeä kaupungin vesillä. Kanootin voisi laskea vesille vaikka keskeltä kaupunkia, käydä torilla lörtsyillä ja bongailla julkkiksia. Tirppa ja Pete innostuivat asiasta, ja Tiia kävi jättämässä heidät ja kanootin torin tuntumaan. Itse hän suunnisti tietämäänsä valokuvausliikkeeseen ja sai kuin saikin sieltä haluamansa, 500-millisen kauko-objektiivin vanhaan, filmille kuvaavaan kameraansa. Liikkeen omistaja piti pitkän esitelmän kuvaamisesta Tiialle ja näytti olevan todella mielissään, kun joku vielä halusi kuvata filmille. Eihän siinä haluamisesta ollut kysymys, vaan rahasta, Tiia mietti hiljaa mielessään. Nyt hänellä joka tapauksessa olisi välineet illan tarpeisiin. Kuvatkin saisi heti huomenna, jos toisi filmin ennen kahta kehitettäviksi.
Tiia ei olisi halunnut riskeerata lasten turvallisuutta, mutta kun näille selvisi mitä äiti aikoi, ei heitä saanut millään taivuteltua jäämään kaupunkiin. Tiia selosti suunnitelmansa tädilleen ja pyysi tätä kaiken varalta pitämään puhelimensa lähistöllä. Kello oli vähän yli yhdeksän illalla, kun kolmikko lähti ajamaan uudestaan Tiirasaaren suuntaan.
He ajoivat auton samaan parkkiin kuin aiemmin päivällä ja kävelivät sitten lähemmäs rantaa, mutta eivät rantaan asti. Suunnitelmana oli edetä rannan myötäisesti kohti tuttua venevalkamaa. Välillä oli kaksi kesämökkiä, joten aivan vesirajan tuntumassa ei voinut kulkea. Osan matkasta pystyi etenemään polkuja pitkin, mutta tiheitä, poluttomia pusikoitakin sattui tielle muutama.
Sää oli aurinkoinen, ja kolmikon saapuessa tutulle rannalle oli vielä melko valoisaa. He pysyttelivät venevalkaman jälkeenkin edelleen metsässä, puhumatta ja liikkumisen ääniä vältellen. Kun he olivat päässeet uuden mökin tienoille, Tiia viittoili Tirppaa ja Peteä jäämään paikoilleen, matalan kuusen suojiin odottamaan. Paikasta ei näkynyt mökkiä, mutta valkoisen pakun kylki pilkotti puiden väleistä.
Tiia itse jatkoi vielä pari sataa metriä mökin ohi ja poikkesi sitten tielle ja sen yli. Paikasta lähti uuden mökin naapuriin johtava tie, jota pitkin Tiian oli helppo astella hiljaisesti ja huomaamatta. Hän lähestyi nyt mökkiä päinvastaisesta suunnasta kuin kannabisviljelmän löytäessään. Tälläkin puolella oli sodanaikainen juoksuhaudan linja ehkä puolta metriä muuta maastoa alempana. Sitä Tiia alkoi seurata lähes kyykkyasennossa. Hän löysi sopivan kuvaamispaikan yllättävän helposti. Hän sai kameransa asetettua juoksuhaudan partaalla olevan kannon päälle vakaaseen asentoon ja alkoi viritellä sitä. Puiden lomasta avautui kuvaamiselle sopiva rako. Pihalla ei aluksi näkynyt ketään, ja Tiia pelkäsi jo tulleensa paikalle turhaan. Mökin suunnalta kuului kuitenkin miesäänien puhetta, ja hetken kuluttua mökin kuistille astelikin sisältä kookas mies. Tiia tunnisti hänet toiseksi kesäkuussa tapaamistaan jässiköistä. Taisi olla se, joka kiroili jatkuvasti ja puhui kovalla äänellä. Tiia ehti näpätä useita kuvia miehen astellessa valkoista pakettiautoa kohti. Heti perään pihan ylitti toinen mies, joka myös näytti tutulta. Eiköhän tuo ole juuri se minua seurannut kaveri, Tiia arveli. Hän otti kuvia myös tästä, vähän edellistä pienemmästä ja nuoremmasta miehestä. Miehet astuivat autoon ja poistuivat mökin pihasta. Tirppa ja Pete kertoivat pakun lähteneen kaupungin suuntaan, joten paluumatkan autolle pystyi tekemään piilottelematta, polkuja ja teitä pitkin. Kesäinen metsä tuoksui, ja kävelemistä lämpimässä yössä olisi kaikkien kolmen mielestä voinut jatkaa loputtomiin.
Tiia lähti heti aamulla viemään filmin kehitettäväksi. Puolenpäivän aikoihin hänellä olivat jo kuvat kädessä ja hän kiiruhti näyttämään niitä tädilleen. Tädin tarvitsi vain vilkaista toista kuvaa, sitä, jossa esiintyi miehistä se pienempi.
– Siinähän näkyy olevan tuossa ihan lähellä asuva poika, täti sanoi ja kertoi, että kaveri oli keväällä päässyt ylioppilaaksi vuoden myöhässä, oli ollut vaikeuksia saada ruotsi läpi. Sellaista juttua lähitienoolla oli liikkunut, että nuorella miehellä oli taipumusta juhlia railakkaasti ja usein. Vanhempien kanssa ei aina sujunut ihan mallikkaasti, kuulemma. Riitta-täti ei tuntenut kuvan kaverin perhettä sen paremmin, mutta kertoi heidän olevan ihan tavallista porukkaa, ainakin tonttinsa hoitavat hyvin. Eikä heistä mitään häiriötä ole ollut.
Tiia soitti välittömästi poliisille, ja parin tunnin päästä hän, Riitta-täti ja nuoret seurasivat ikkunasta, kun poliisiauto ajoi ohi. Ei mennyt kovinkaan monta minuuttia, kun se ajoi taas ohi, ja kyydissä näytti istuvan kuvan nuori mies.
Tiia pääsi kuin pääsikin lasten kanssa Tiirasaareen mökkilomalle vielä heinäkuun aikana. Kuulusteluissa oli selvinnyt, että uuden mökin kaksikolla ei suinkaan ollut suurta joukkoa apureita. He eivät kuuluneet mihinkään rikollisjengiin, vaan toimivat kaveripohjalta kahdestaan. Ainoan apurinsa, Riitta-tädin naapurin pojan, he olivat värvänneet kuntosalilla treenatessaan. Nuori mies oli valitellut jatkuvaa rahapulaa ja kaverukset olivat tarjonneet hänelle muutamalla kympillä keikkaa. Nyt kun kavereiden bisnekset menivät mynkään ja rikollisura katkesi heti alkuunsa, he olivat myymässä mökkiään. Heistä siis tuskin koituisi mitään ongelmaa Tiialle.
Tiirasaari oli taas se maanpäällinen paratiisi, jota Tiia muisteli ja kaipasi talven pitkät kuukaudet. Sinne hän souteli monet kerrat kesän aikana, milloin yksin, milloin lasten kanssa. Siellä hän kävi nauttimassa syksyn väreistä ja tummuvista illoista vielä lokakuussakin, eikä pelännyt.