Kuulin äskettäin lauseen, joka ei ole jättänyt rauhaan: – ”Ei” on rakkauden vahvin ilmaus. Tässä positiivisuusjulistusten, ratkaisukeskeisyyden ja oikeusperusteisen etiikan maailmassa väite kuulostaa yllättävältä. Voisiko se olla tosi?
Ensimmäiseksi tulee mieleen lapsen ja kasvattajan suhde. Tuntuu siltä, että ajan myötä ”ein” sanominen on käynyt kasvattajille yhä vaikeammaksi. Lapsen oikeudet ovat vähän kuin huomaamatta laajentuneet perusoikeuksista kasvavalle kehälle. Yksipuolinen ruokavalio, olosuhteisiin sopimaton pukeutuminen, liian myöhäinen nukkumaankäyntiaika, vähäinen liikuminen ja runsas ruutuaika ovat oireita tästä ongelmasta. Neuvottelusta on tullut arkipäivää tilanteissa, joissa yksinkertainen ”ei” olisi paras vaihtoehto. Alkuperäiseen väitteeseen palatakseni, monesti rakkautta olisi sanoa ”ei” jämäkästi ja yksiselitteisesti.
”Ei” kuuluu myös aikuisten välisiin suhteisiin. Jos omistan itseni, minua voi ”käyttää” vain siinä määrin kuin annan luvan olipa kysymys kehostani, voimistani, ideoistani, kuvistani tai mistä tahansa palveluistani. Estämällä itseeni kohdistuvan riiston rohkaisen myös toista löytämään omat voimavaransa ja annan esimerkin itsensä rakastamisesta.
Niin, itseäänkin pitäisi rakastaa. Ilmiselvästi myös tässä rakkaudessa ”ei” olisi monesti paikallaan, ja nimenomaan itselle sanottuna. Ei tarvitse ajatella kuin syömisiä ja juomisia. ”Kyllä” maukkaalle ja maistuvalle on rakkautta itseä kohtaan, mutta vain silloin, kun tuo mainittu vahva ”ei” asettaa sille rajan.
Jo vuosien ajan meitä on muistutettu siitä, miten tärkeää on määrätä itse omasta ajankäytöstään ja oppia sanomaan ”ei” liialle suorittamiselle. Kyllä kai tämä on työssä käyvälle ihmiselle monen monta kertaa osoittautunut todeksi, varsinkin, kun sitä ei ole ottanut tosissaan.
”Ei” on todellakin vahva rakkauden ilmaus. Mutta vahvin se ei mielestäni sittenkään ole.
Se nulikka, joka viis veisaa kielloista ja rynnii yli rajojen niin että rytisee, tarvitsee kuitenkin ennen kaikkea sanaa ”kyllä”. Kyllä, sinä olet rakas. Minä hermostun sinun tekemisiisi, mutta olet minulle rakas, aina.
Ja minä, joka popsin suklaalevyn vaivatta ensimmäisestä palasta viimeiseen, uuvutan itseni jatkuvalla vimmaisella suorittamisella, mielistelen ihmisiä myöntymällä, vaikka ei pitäisi, olen kykenemätön todella rakastamaan lähimpiäni ja itseäni, minäkin tarvitsen sen ”kyllä”-sanan. Kyllä, minäkin kelpaan, minäkin olen rakastamisen arvoinen.
Sittenkin, kun en enää pysty mihinkään, en ole hyödyksi, olen vain taakkana toisille. Silloinkin minä tarvitsen sitä, että joku vakuuttaa minulle: -Kyllä, sinä olet rakas.