Polvivaivojen takia jouduin lopettamaan juoksuharrastuksen parikymmentä vuotta sitten. Tilalle tulivat pyöräily ja patikointi. Viime kesänä sain ensimmäisen rinkkavaelluskokemukseni Lapissa, Kilpisjärven ympäristössä. Talvella pääsin pääosin saman porukan mukana retkihiihtoa kokeilemaan ja pari päivää sitten palasin tämän kesän rinkkareissulta. Ensi talven hiihtovaellusviikon majoitus on jo varattu ja muitakin suunnitemia vireillä. Tunturit ovat vieneet sydämeni.
Viime kesänä vaesimme poikkeuksellisen helteisessä säässä koko viikon ajan. Tällä kertaa lämpötila pysytteli parin ensimmäisen päivän aikana kymmenen lämpöasteen tienoilla ja putosi loppuajaksi lähemmäs nollaa. Vaeltamisen kannalta viileä sää oli etu. Kun vaatetus oli sopiva, ei tullut sen enempää hiki kuin kylmäkään. Sadevaatteet ja hyvät, vettä pitävät vaelluskengät olivat erityisen tärkeä osa pukeutumista tällä kertaa. Lunta oli vielä paljon ja polut rinteissäkin paikoin märkiä.
Ensimmäinen päivä kului leppoisissa merkeissä. Yövyttyämme Kilpisjärven retkeilykeskuksen mökeissä suuntasimme pienelle patikalle Saanan rinteeseen. Ihastelimme tunturikoivikon hentoa keväänvihreää ja juuri kukkaan puhkeamassa olevia kulleroita. Ruohokanukkaa ja suokukkaa pisti esille siellä täällä. Jatkoimme ehkä puoliväliin rinnettä ja palasimme sitten odottamaan Malla-laivaan pääsyä ja matkaa Koltaluoktaan.
Koltaluoktasta jatkoimme kävellen kolmen valtakunnan rajapyykin ja Kuohkimajärven varaustuvan kautta Norjan puolelle. Siellä meitä odotti norjalaiseen tapaan erittäin hyvin varustettu tunturimaja, Goldahyttan. Reitin varrelta löytyi porukan kasviharrastajien suureksi iloksi Kaarlen valtikka, yksi seudun tyyppikasveista, jota oli turhaan etsitty jo kolmen valtakunnan rajalta. Tuo näky maan puoleen kumartuneista rinkkaselistä toistui monesti matkan aikana.
Yö majalla sujui rauhallisesti, ja aamulla vaeltajien jono suuntasi runsaan aamupalan jälkeen kohti seuraavaa majapaikkaa, Gappohyttania. Lähtiessämme nousemaan tunturin rinnettä isohko porolauma lähestyi meitä Kilpisjärven suunnalta. Puolivilli poro ei välttämättä ihmistä säiky, eivät säikkyneet nämäkään. Ne juoksivat hiljakseen meitä kohti ja tarkastelivat uteliaina kumaraisten kulkijoiden jonoa. Osa kääntyi kulkemaan ylös rinnettä, samaan suuntaan kanssamme. Niiden joukossa oli upeita sarvipäitä, joiden käynti oli ylvästä ja itsetietoisen näköistä. Vaikutti siltä, että joku noista isoimmista johti muuta laumaa.
Siinä katsellessamme tuota vaikuttavaa näkyä alemmas tasanteelle jäänyt kellokas alkoi ravistella päätään, ja kello alkoi tietysti kalkattaa. Osa laumasta pysähtyi heti. Poromiesten valitsema kellokaulainen vaadin ravisteli päätään useamman kerran, ja lopulta kaikki ensin pysähtyivät ja kääntyivät sitten suuntaan, josta olivat tulleet. Niin tekivät myös nuo mahtavannäköiset hirvaat. Tuo sekä kooltaan että koko olemukseltaan vaatimaton kellokas oli saanut kaikki muut porot liikkumaan haluamaansa suuntaan.
Rinnettä ylös raataessamme ja nauttiessamme sitä seuranneen ylängön tasaisemmasta tiestä mieleeni palasi toistuvasti tuo porolauma. Kertailin vuosikymmeniä sitten oppimiani johtamisteorioita, mänitsmenttiä ja liidershippiä, arvojohtamista, esimies- ja alaistaitoja, koko päämäärään pyrkimisen ja menestymisen osatekijöitä. Yhä vielä pohdin. Ja tuota kellokkaan mahtiasemaa ihmettelen.
Gapolle pääsimme hyvissä ajoin ja ihan kohtuullisin kolotuksin. Porukkamme ikärakenteen huomioiden kolotusten esiintyminen on yksi vaelluksen väistämättömistä seurauksista. Jokainen pohtii matkaan lähtiessään suostuuko maksamaan yöttömän yön kokemisesta, upeista maisemista, tunturituulen raikkaasta tuoksusta ja Lapin karun luonnon ihmeistä hintaa turvotusten, kipujen ja kramppien muodossa. Oman vasemman polveni kipu turtui jo alkumatkasta, ja Gappoa lähestyessämme ainoastaan hartioita kolotti. Sekin särky helpotti, kun rinkan sai heittää nurkkaan. Talousveden haku puolen kilometrin päästä, jyrkän rinteen alta, ei silti erityisemmin innostanut. Tulipa sekin nälän innostamana kuitenkin tehtyä.
Päivän lotina ja hänen apulotinansa laittoivat meille maukkaan päivällisen. Sen valmistuessa kämppäämme saapui kaksi muuta yöpyjää, Norjan armeijan upseereita. Heidän urakkansa oli alkanut Nordkappista, Norjan pohjoisimmilta seuduilta. He kertoivat kulkevansa suunnilleen 30 kilometriä päivässä ja aikovansa vaeltaa läpi koko maan aivan eteläkärkeen asti. Reippaita nuoria naisia hyvin koulutetun koiransa kanssa.
Yr.no oli ennustanut sään kylmenevän ja sateiden alkavan seuraavana päivänä. Tuuli yltyikin jo illalla ja vaelluksen uuvuttama keho ei olisi millään halunnut viipyä viimaisessa ulkoilmassa iltapesujen vaatimaa aikaa. Sitä suloisemmalta tuntui vetäytyä makuupussin uumeniin. Ei tarvinnut unta odotella.