Ei voi sanoa, että Gapon aamu olisi valjennut – valoisaahan oli ollut läpi yön. Joka tapauksessa heräsimme kellonajan mukaan uuteen aamuun, joka oli hyvin kolea ja tuulinen. Edessä olisi vaellus Gapolta Pältsastuganille, Ruotsin puolelle.
Aamutoimien välissä yksi porukastamme oli pistäytynyt naapurimökissä ja saanut tietää, että siellä majaillut suomalaispariskunta oli tehnyt Barraksen huiputuksen edellisenä päivänä. Olimme aamulla nähneet pariskunnan lähtevän liikkeelle kanssamme samaan suuntaan vähän meitä aikaisemmin, mutta kadottaneet sitten heidät näköpiiristämme. Kävi ilmi, että he olivat löytäneet lähempää Gappoa lähtevän reitin, joka nyt jälkeenpäin asiaa tutkiessani näkyy selkeästi esimerkiksi Jan Hugon blogisivuilla http://www.ryggsekk.net/turer/paras-8aug09/paras.htm . Myös tuo reitti oli putouksen ”merkitsemä”, joskin vedet putoukseen virtasivat Barrakselta.
Tieto pariskunnan onnistumisesta ja lähipolusta ei harmittanut, sillä mieleen piirtyneet kuvat laaksoon laskeutumisesta elivät vahvoina. Omissa ajatuksissani päädyin toivomaan, että voisin vielä yrittää Barrakselle, ja nimenomaan edellisenä päivänä löytämäämme Rognlin läheltä lähtevää reittiä pitkin. Silloin näkisin myös tuon lumoavan laakson putouksineen uudestaan.
Pältsalle lähtiessä Ruotsin rajan ylitys tulee vastaan jo parinsadan metrin päässä mökiltä. Rajalta reitti etenee kivikkojen ja sillan kautta Kiinan muuria muistuttavalle, kilometrien pituiselle, mutkittelevalle harjulle. Tuo harjutaival oli jäänyt mieleen yhtenä upeimmista vaelluspäivistä viime kesältä. Silloin oli helle, nyt hyytävä takatuuli ajoi meitä eteenpäin. Lämpöasteita oli vain pari, välillä satoi vettä, välillä rakeita. Lyhyiden poutajaksojen aikana oli vaikeaa löytää riittävän tyyntä paikkaa eväiden syömistä varten. Saimmekin katsella ainakin yhtä pikajuoksukisaa eväsmuovipussin ja yhden porukkamme jäsenen välillä. Luonnon onneksi pussi jäi kiinni aluskasvillisuuteen ja hävisi kisan.
Eväiden syönti on yksi vaeltajan päivän odotetuimpia tapahtumia, ja siihen ryhdytään aina nälkäisinä. Päivittäinen useiden tuntien patikointi saa aikaan jatkuvan energiavajeen, ja runsaankin aamupalan jälkeen evästaukoon mennessä ehtii tulla kova nälkä. Muutaman voileivän ja Kuuman kupin nauttineena jaksaa taas uusin voimin jatkaa matkaa.
Omaa mielialaani retkilounas ei tällä kertaa juurikaan kohottanut. Oli hermo pinnassa. Minua ei hermostuttanut kylmyys, sade tai tuuli. Luontoon ja sen ilmiöihin pitää sopeutua, on turhaa kapinoida säitä vastaan. Sitä paitsi juuri sään ääri-ilmiöissä on jotain hyvin vaikuttavaa. Ihmisen pienuus korostuu, kun omat vaikutusmahdollisuudet ovat nollaluokkaa. Silloin voi vain pyrkiä vaikuttamaan siihen, miten itse varustautuu ja kohtaa luonnon ja säät niiden erilaisissa ilmenemismuodoissa. Aika hyvä olisi tätä suhtautumistapaa soveltaa elämässä muutenkin. Säästyisi itse, ja säästyisivät ympärillä olevat, turhalta synkistelyltä ja napinoilta.
Pinnassa olevalla hermolla oli tällä kertaa aivan tarkka paikka. Se oli vasemman jalan kehräsluussa. Olin kevättalvella ostanut uudet (kalliit, sillä hyvät maksavat paljon) vaelluskengät ja kokeiltuani joutunut luovuttamaan ne pois. Kehräsluu kipeytyi. Partioaitassa kerroin sitten vaivastani ja sain mukaani varreltaan pehmeämmät kengät. Kaksi ensimmäistä vaelluspäivää menikin hyvin, kengät toimivat kuin unelma. Jo Barrakselle pyrkiessämme kehräsluu oli kuitenkin alkanut oireilla. Nyt siinä tuntui ajoittain aivan sietämätöntä kipua. Jättäydyin jonon hännille ja nilkutin hammasta purren muun porukan perässä.
Evästauolta lähdettäessä löysäsin kenkien nauhat – ja kuin ihmeen kaupalla kipu muuttui siedettäväksi. Loppumatkan pystyin pysymään joukon mukana suhteellisen vaivattomasti. Päätin myös varmistaa viimeisen vaelluspäivän etenemisen kysymällä hätäapuna lainaksi yhden vaelluskaverin muovisandaaleja. Käyttäisin niitä, jos kehräsluun kohta ei sietäisi kosketusta.
Olimme hyvissä ajoin perillä, sillä matkaa Gapolta Pältsastuganille on vain kahdentoista kilometrin verran. Ennen iltaa ehdimme vielä käydä läheisellä putouksella ihailemassa vesimassojen vyörymistä ylhäältä kallioilta alas kivikkoon ja niiden matkaa koskena kohti laskupaikkaansa. Vesi pisaroi ympärillämme, kasvot saivat kosteuskäsittelyn ja samalla tietysti vaatteetkin. Aurinko paistoi koko tuon iltaretken ajan ja sai juuri sataneen lumen valkaisemat vuorenhuiput hehkumaan.
Putouksen ja sen ylä- ja alapuolisten koskien pärskeitä, rinteitä täplittäviä kulleroita ja horisonttiviivan piirtäviä, jykeviä tunturinhuippuja olisi voinut istua katselemassa tuntikausia. Piti kuitenkin joutua iltatoimille. Muut menivät saunaan, minä kävin kehon suolavaroja säästääkseni peseytymässä lähteellä neliasteisessa vedessä. En halunnut verenpaineeni laskevan liian matalalle. Siinä olisikin muulla porukalla taluttamisurakkaa, kun nilkkavaivan lisäksi kärsisin tasapaino-ongelmista.
Nukkumaan kävimme hyvissä ajoin, sillä aamulla olisi lähdettävä matkaan aikaisin. Edessä oli vaativa kuudentoista kilometrin taival Koltaluoktaan, josta Malla-laiva lähtisi aikataulun mukaan. Nukahdin lähes heti painettuani pääni tyynyä vasten, vaikka nilkan kunto huolestutti, ja ajatus askaroi myös aamun lotinavuorossa. Ehtisinkö apulotinan kanssa tekemään kaiken ajoissa, jotta lähtö ei viivästyisi?