-Moi Eeva, Anna täällä pitkästä aikaa.
– No hei Anna, kiva kuulla sun ääntä! Kuis paljon tässä on vuosia välissä?
– Tuossa laskeskelin, että kakstoista. Ylioppilaskeväästä tuli nyt 20, ja mehän tavattiin ohimennen Porvoossa, kun mä olin siellä työkaverin häissä ja sä lomailit silloisen miesystäväsi kanssa.
– Joo, niin taitaa olla. Ja se on viime syyskuusta alkaen mun mies, se miesystävä. Niin pitkälle päästiin ilman papin aamenta. Ja kaksi lastakin on jo, poikia molemmat.
Eeva on ehkä puheliain tietämäni ihminen, joten kuulumisten kertomisessa meni puolisen tuntia ennen kuin pääsin asiaan, jota varten soitin. En oikeastaan ollut kovin innokas ottamaan yhteyttä Eevaan, mutta koulukavrimme Marin lähettämä vierailukutsu oli niin yllättävä, että päätin ottaa selville kahden muun kutsutun aikeet.
– Siitä Marin kutsusta, meinaatko mennä?
– Kyllä aattelin astua junaan ja käydä Hyvinkäällä, Eeva sanoi.
– Niin, vois sinne mennä, vaikka toisaalta aika erikoinen kutsu. Eihän me mitään varsinaisia sydänystäviä oltu Marin kanssa. Taisi olla jotain kiusaamisjuttujakin yläasteella.
– Joo, samaa muistelin.
– Niin, oikeastaan oltiin aika ilkeitä. Siinäkin mielessä ihan hyvä mennä moikkaamaan, kun kerran kutsuu, sanoin. Toisaalta jokin sai minut epäröimään ja olisin ehkä mieluummin kuitenkin jättänyt menemättä.
– Kiva joka tapauksessa vähän muistella menneitä, ei kai Mari pahalla muista.
Meitä oli päiväkodista asti tuttu kolmen kopla, Eeva, Tiina ja minä. Vietimme porukalla välitunnit, katsastimme poikia, kyselimme sanastoläksyjä ja arvostelimme opettajia ja varsinkin heidän pukeutumistaan. Lomilla teimme kaikenlaista yhdessä. Tyttöjen ikiaikaiseen tapaan yhtä pelattiin aina pois sakista. Mari oli se, jonka kanssa pois potkittu sitten oli pari päivää ennen sovinnontekoa. Muutenhan Mari ei oikein mahtunut joukkoon. Lomilla en minä ainakaan koskaan tavannut häntä. Muistaakseni hän vietti kesäisin paljon aikaa mummolassaan lähellä Oulua.
Eeva tiesi, että myös Tiina oli tulossa. Tiinalla on Järvenpäässä oma kauneussalonki, jossa Eeva käy säännöllisesti. Eeva työskentelee toimistosihteerinä Keravan kaupungin koulutoimessa, ja haluaa olla viimeisen päälle kammattu, meikattu ja puettu töihin mennessään. Sellainen hän oli jo kouluaikoina, ehdottomasti se kaunein ja rohkein meistä neljästä. Eeva oli juuri ollut Tiinan käsittelyssä ja he olivat sopineet, että menevät Hyvinkäälle samalla junalla.
Kutsun mukaan meidän pitäisi olla Marin kotona kuudelta. Ohjelmassa olisi päivällinen ja illan istumista vapaan ohjelman parissa. Joku yllätysnumerokin olisi kutsun mukaan luvassa. Tällainen yllätyksellinen kutsu ja vielä kutsussa kerrottu lisäyllätys eivät oikein sopineet siihen kuvaan, joka minulle oli jäänyt kouluajoilta Marista. Koululaisena ja varsinkin lukio-opiskelijana hän oli ollut tehtäviinsä keskittyvä, huomaamaton ja todellakin yllätyksetön tyttö. 20 vuotta on kuitenkin pitkä aika, ihminen voi muuttua siinä ajassa paljonkin. Sen tiesin, että Mari toimi anestesialääkärinä Hyvinkäällä, oli väitellyt ja opetti myös Helsingin yliopistossa tulevia lääkäreitä. Hän oli meistä neljästä päässyt pisimmälle, ainakin ammatillisesti.
Minä en ole alkuopetuksesta edennyt mihinkään sen jälkeen kun valmistuin luokanopettajaksi. En edes halua opettaa isompia. Neljänteen luokkaan asti olen kerran vienyt oppilaani, mutta viime vuodet olen saanut keskittyä ykkösiin ja kakkosiin, mikä sopii minulle oikein hyvin. Palkka ei ole suuren suuri, mutta kahden keskipalkkaisen tuloilla tulee hyvin toimeen, jos ei vaadi liikoja.
Sovimme treffit Hyvinkään rautatieasemalle. Tiina ja Eeva istuivat aseman edessä puistonpenkillä odottamassa, kun astelin alikäytävästä asemapihalle. Molemmat niin fresseinä ja täydellisessä tällingissä.
– Voi, tunnen itseni aivan harmaaksi hiirulaiseksi teidän rinnalla, sain halausten lomassa sanottua. Niin todella tunsin, vaikka olin ennen lähtöä satsannut ihan kunnolla peilin ääressä sutimiseen ja hienosäätöön. Mielessä ehti käydä ajatus, että näinhän olen aina tuntenut Tiinan ja Eevan seurassa. Olen ollut heille ikään kuin se välttämätön vertailukohta. Olen selitellyt ajan puutteella sitä, että yhteydenpito on jäänyt koulun jälkeen kokonaan. Nyt tajusin, että en ole sitä edes halunnut.
Kun halailut ja asiaan kuuluvat keskinäiset ihastelut oli käyty läpi, Mari käveli paikalle. Marilla oli punertavaksi värjätty tukka ja vähän oranssiin sävytettyä huulipunaa. Hoikkana ja kalliin näköisesti puettuna hän lähestyi meitä hymyillen. Hän ei halannut, vaan kätteli jotenkin asiallisen oloisesti ja toivotti tervetulleeksi Hyvinkäälle. Tiinan ja Eevan ilmeistä saattoi lukea sen, mitä itsekin ajattelin: Onko tuo se sama harmaa Mari, joka koulussa aina jäi toisten jalkoihin?
Kävelimme ylikulkusillan kautta vajaan kilometrin matkan Marin kerrostalokodille. Avaran olohuoneen ikkunasta näkyi Hyvinkään erikoisen muotoinen kirkko. Koti oli valoisa, mustavalkoiseksi kalustettu ja todella tilava kerrostalokodiksi. Mari oli itse laatinut illallisen, joka aloitettiin samettisella parsakeitolla. Pääruokana oli lohta vihannesgratiinin kera ja tuoresalaattia. Kukin vuorollaan kertoi ruokailun lomassa lukion jälkeisistä tekemisistään ja elämäntilanteestaan. Eevalla oli kaksi lasta niin kuin minullakin ja Tiina oli kymmenvuotiaan tyttären yksinhuoltaja. Olimme kai kaikki kuvitelleet, että Marilla ei olisi perhettä, mutta hän kertoikin olevansa ensi syksynä yläkouluun menevien kaksostyttöjen äiti. He olivat parhaillaan isänsä kanssa Tukholmassa isän vanhempia tapaamassa. Marin mies on myös lääkäri ja työskentelee Hämeenlinnassa. He veneilevät kesäisin paljon Suomen sisävesillä ja lomailevat talvella etelässä, joten kerrostaloasunto on järkevä asumismuoto.
Siirryimme ruokapöydästä olohuoneeseen nauttimaan kahvia ja Marin itse omalla reseptillä valmistamaa jäätelöä. Sen herkullinen maku oli hänen mukaansa peräisin hunajasta ja rommista. Mari kertoi harrastavansa jälkiruokia ja yhdistelevänsä eri aineksia hyvinkin rohkeasti, vähän vieraista riippuen. Tälläkin kertaa sekoitus oli hyvin tarkkaan harkittu, Marin mielestä juuri tälle porukalle sopiva.
Siinä tyylikkäällä nahkasohvalla istuessani huomasin tulevani jotenkin uneliaaksi. Liikkeeni hidastuivat ja silmäni pyrkivät sulkeutumaan. Kuin sumun läpi päähäni ikään kuin kiemurteli ajatus, että tässä on nyt se yllätys, jota Mari on puuhannut meille. Näkökenttäni tuntui hämärtyvän ja kuulin muiden puheen kuin jostain kaukaa, kaikuvana, ja samalla se vaimeni vaimenemistaan. Ehdin juuri nähdä Eevan silmien sulkeutuvan. Siihen loppuvat muistikuvani tuosta illasta.
Joku soi taukoamatta. Tunnen nousevani jostain syvältä, maan uumenista tai tunnelista. Tunnistan oman puhelimeni äänen. Pinnistelen silmäni auki ja saan vaivoin nostettua pääni pystyyn. En hetkeen tajua missä olen. Puhelin lakkaa soimasta. Katson typertyneenä alastomaan olentoon minua vastapäätä. Sehän on Eeva, pitkät hiukset olkapäillä kahdelle letille solmittuina, retkottamassa valkoisella sohvalla. – Lihonut on Eevakin, ehdin ajatella ennen kuin huomaan olevani myös itse alasti. Puhelin alkaa taas soida, mutta en jaksa nousta.
– Mitä täällä on tapahtunut? saan lopulta sanottua, käheästi ja yskien. Eeva avaa silmänsä ja nostaa voihkaisten päänsä pystyyn. Hänen katseensa on kauhistunut ja kauhistuneisuutta lisää levinneestä ripsiväristä mustuneet silmänaluset.
– Tiina! Eeva huudahtaa sitten epäuskoisella äänellä.
Tiina retkottaa lattialla, myös ilman vaatteita, vain ruskeat nauhakengät jalassaan. Hänkin herää tähän painajaismaiseen todellisuuteen, nousee vaivalloisesti istumaan ja katsoo meitä kahta epäuskoisen näköisenä. Jokainen meistä muistaa viimeistään nyt missä olemme. Olemme Marin kodissa. Vain Maria itseään ei näy missään. Keraaminen seinäkello näyttää puolta yhtätoista. On valoisaa ja siis aamupäivä. Olemme nukkuneet yli puoli vuorokautta.
Eeva sai meistä kolmesta itsensä ensimmäisenä jotakuinkin tolkulliseen tilaan. Hän meni kylpyhuoneeseen, pesi kasvonsa kylmällä vedellä ja alkoi tutkia huoneistoa meidän kahden vielä kootessa itseämme.
– Täällä on kaikkien kuteet, Eeva huusi eteisestä.
Siellä olivat siististi naulakossa jokaisen vaatteet omilla ripustimillaan, ikään kuin lapsille illalla varattuina, odottamassa pukeutumista. Muutenkin kaikki asunnossa oli moitteettomassa järjestyksessä. Vain me vieraat muodostimme vastakohdan tuolle säntilliselle siisteydelle. Vähin äänin aloimme vaivalloisesti vääntää vaatteita päällemme. Kenelläkään ei ollut kiire sanoa mitään, vaikka tarve puhumiseen oli polttava. Jokainen meistä soitti kotiin, mutta kukaan ei kertonut mitä meille oli tapahtunut. Minä olin muka vain jäänyt yöksi, kun muutkin jäivät, Eevalla oli sama selitys, ja Tiina kertoi soittavansa muuten vain, kun puhui isänsä luona olevalle tyttärelleen.
– Sun muuten kannattaa käydä vilkasemassa ittees peilistä, Tiina huomautti saatuaan itsensä puettua.
En ollut uskoa silmiäni, kun katsoin naamaani kylpyhuoneen peilistä. Ihan hirveä meikki, voimakkaan lilan väristä huulipunaa, mustat paksut kulmat, glitteriä yläluomissa ja poskipäillä. Kuin ensimmäistä kertaa diskoon menossa. Jostakin muistin alimmista kerroksista mieleeni nousi tapaus vuosikymmenten takaa.
– Tämä oli nyt varmaan kuittia sieltä kouluajoilta, aloitin lopulta.
– Ihan outoa, Eeva puuskahti.
Tiina ei sanonut vielä mitään. Arvelin heidän kuitenkin tekevän samaa muistelutyötä kuin minäkin, sillä kumpikaan ei halunnut ruveta soittamaan Marille tai etsimään häntä. Ei ollut tarvetta kysyä häneltä mitään, vaikka pää oli täynnä kysymyksiä.
Minulla oli jano ja menin keittiöön etsimään juomalasia. Huomasin, että keittiön pöydällä oli kirjekuori. Siihen oli kirjoitettu meidän kolmen nimet. Avasimme kirjeen yhdessä. Minulle ainakaan sen teksti ei nyt enää ollut yllätys.
Hyvät ”ystäväni” kouluajoita, Eeva, Tiina ja Anna.
Teillä ei ole mitään hätää. Aine, jota elimistössänne on, poistuu luonnollista tietä parissa päivässä. Lievää päänsärkyä voi esiintyä ja pahimmillaan oksentelua, mutta mitään varaa niistä ei ole.
Olen tämän päivän töissä sairaalalla ja jään päivystämään huomisaamuun asti. Siihen mennessä odotan teidän suorittavan kaksi tehtävää.
1. Käykää yhdessä läpi ulkonäkönne ja vaatetuksenne (tai sen puute) ja kirjoittakaa tämän paperin toiselle puolelle se, mitä tiedätte minun haluavan lukea. Jokainen kirjoittaa tekstin omalta osaltaan.
2. Esittäkää minulle anteeksipyyntö.
Kun olette nämä asiat tehneet, olemme tasoissa, ja menneet saavat puolestani olla menneitä.
Voitte olla yhteydessä poliisiin, en tule puolustelemaan itseäni muilla kuin tosiasioilla.
Jääkaapissa on syötävää ja juotavaa. Kaapista löytyvät kahvintekotarpeet.
Antoisaa päivää!
Mari
– Niin, minä letitin Marin hiukset silloin yläkouluaikaan ja nauroin sitten, kun se oli niin hassun näköinen, Eeva aloitti. Puhuessaan hän purki omia, Marin punomia lettejään.
– Ja osoitit Maria koko luokalle, minä jatkoin hiljaa. Sitten me kaikki naurettiin. Kun ujo Mari punastui, ei naurusta meinannut tulla loppua. Kukaan ei puolustanut Maria.
– Mut silti. Ei tuo nyt niin kauheeta ollu, Tiina tuhahti ja jatkoi, että Mari oli niin avuton aina.
Mari oli koko kouluajan jotenkin hauras ja heikko. Hän ei koskaan pannut vastaan, kun häntä kiusattiin. Nyt kun aloimme muistella noita tapahtumia, tajusimme, että kiusaaminen oli melkein päivittäistä. Silloinkin, kun meistä kolmesta joku liikkui Marin kanssa, siinä oli jotain epätasa-arvoista. Mari tarjosi karkkeja ja antoi apua kotitehtävissä, hän lainasi kyniä ja kumeja, toi unohtuneen laukun käytävästä. Mutta ei koskaan toisin päin.
Kerran teimme myös kolmestaan todella ilkeästi Marille. Se tapahtui meillä. Äitini kehui aina Maria. Mari ei meikannut, pärjäsi koulussa ja käyttäytyi kauniisti. -Siinä on hyvä malli sinulle, äiti sanoi monta kertaa. Manasin asiaa Tiinalle ja Eevalle koulun välitunnilla. Tiina keksi, että voisimme tehdä pienen jekun Marille ja antaa äidilleni samalla opetuksen. Pyysin Marin meille koulun jälkeen. Sanoimme Tiinan ja Eevan kanssa, että nyt laitetaan Mari nätiksi. Vaikea sanoa pitikö Mari meikkituolissa istumisesta. Ei hän kuitenkaan vastustellut, kun tuunasimme hänet oikein viimeisen päälle diskomeikkiin, paksu kerros värivoidetta, räikeää huulipunaa, glitterit poskipäihin ja luomiin. Sitten äiti tietysti tuli kotiin juuri, kun Mari oli saatu tällättyä oikein perusteellisesti. Äidin ilme olisi ollut kuvaamisen arvoinen. Eipä enää tullut mainintoja Marin erinomaisuudesta. Mitä Mari itse oli tuossa tilanteessa ajatellut, se alkoi valjeta minulle viimeistään nyt, vaikka olin kyllä aina tiennyt, että tekomme ei ollut ihan viaton.
– No minä ainakin tiedän mitä kirjoitan, sanoin ja huomasin, että ääneni värähti.
Otin kynän ja käänsin Marin kirjeen puhtaan puolen.
Mari, loukkasin sinua todella syvästi ja käytin hyväkseni hyväuskoisuuttasi silloin, kun kasiluokalla meikkasimme sinut meillä kotona ja äiti näki sinut meikissä, jota et itse koskaan itsellesi olisi laittanut. Vasta nyt tajuan miten rankasti kohtelin sinua kouluaikoina. Olit kuitenkin uskollinen ystäväni. Olen todella pahoillani ja pyydän anteeksi.
Eeva otti paperin minulta ja kirjoitti oman osuutensa saman kaavan mukaan. Tiinalle kirjoittamisen aloittaminen näytti tuottavan vaikeuksia.
– Mun kai pitää kirjottaa niistä kengistä, Tiina sanoi vastentahtoisesti, -se nyt oli ihan normipilantekoa, emmä tollasesta ite loukkaantuis, hän vakuutteli.
Lieneekö Tiina koskaan ollut kiusaamisen kohteena, tuskin. Joka tapauksessa hänkin teki lopulta osuutensa. Kouluaikoina sitä aina sai itsensä vakuuttumaan, että oma tai toisten toiminta oli vain hauskaa leikkiä eikä sitä pitänyt kenenkään ottaa tosissaan. Kun Tiina nauroi Mari-mummon nauhakenkiä ja asetti oman seitsemän sentin korolla varustetun kenkänsä Marin kengän viereen, minua nauratti siinä kuin kaikkia muitakin. Eihän tuollaisesta kukaan loukkaannu, niin päätimme porukalla silloin ajatella.
Kukaan meistä ei harkinnut rikosilmoituksen tekemistä, ei edes Tiina. Olisi noloa kertoa tapahtuneesta poliisille tai kenellekään. Sitä paitsi, sen tajusin jo alastomana sohvalla heräillessäni, Mari oli tasoittanut tilit, ja se tuntui oikealta. Me olimme nöyryyttäneet ja kiusanneet häntä, ja nyt hän teki saman meille.
Tiinan ja Eevan kanssa en ole tuon tapauksen jälkeen ollut tekemisissä. Sen sijaan Mari on yksi parhaista ystävistäni. Emme palanneet tuohon vierailuiltaan kuin kerran jälkeen päin. Sanoin hänelle, että ei olisi ollut ihme, jos hän olisi päättänyt päivämme kerta kaikkiaan. – Saatte kiittää onneanne, että valitsin anestesiologian kirurgian sijasta, Mari totesi lakonisesti.