Kevättalvella tekemämme suunnitelman mukaan vaelluksen kolmannen päivän oli määrä olla koko reissun kohokohta sekä ihan konkreettisesti että elämyksenä. Gappohyttanin läheisyydessä kohoava, yli 1400 metriä korkea Barras-tunturi oli edellisen kesän reissulla jäänyt mieleen. Sitä ei voinut unohtaa, sillä sen terävä huippu pisti esille lähes kaikissa paikoissa vaelluksen alusta sen loppuun asti. Vielä Kilpisjärvelle se lähetti jyhkeän kutsunsa ja ikään kuin vaati tutustumaan lähemmin. Niinpä sisällytimme ohjelmaan kaksi yötä Gapon viihtyisässä tunturimajassa, jolloin Barraksen huiputtamiseen olisi kokonainen päivä aikaa.
Barras-päivä alkoi, kuten yrri (www.yr.no) oli ennustanut: lämpöasteita oli muutama, ja taivas pilvessä. Öisen sateen jälkeen maa oli märkä. Rinteiden mahdollinen liukkaus vähän mietitytti.
Porukastamme yksi oli sairastunut flunssaan juuri matkan alkaessa ja nyt hän päätti pitää lepopäivän, jotta tauti ei äityisi kuumeiluksi. Lepopäivä oli huonovointisuuden takia tarpeen toisellekin, joten meitä lähti kuusi naista marssimaan Rongliin johtavaa moottorikelkkareittiä. Sen varrelta pitäisi löytää Barrakselle johtavan polun alku. Joukkomme johtaja joutui muutaman kilometrin vaelluksen jälkeen antamaan periksi polvivaivojen takia. Hänen käännyttyään takaisin Gapolle me viisi jatkoimme polunpään etsimistä.
Käytössämme ollut kartta oli ylimalkainen eikä polkua ollut siihen merkitty. Olimme tavanneet Gapolle tullessamme nuoren miehen, joka oli edellisenä päivänä kiivennyt Barrakselle. Hän oli kertonut, että polun alku oli huonosti merkitty, mutta hyvä maamerkki on koski, jonka kohdalta se lähtee. Häneltä itseltään huipulla käyminen oli vienyt kymmenen tuntia.
Niin sitten etsimme mainittua putousta ja koetimme samalla tarkkailla, josko polun alusta olisi jonkinlaista merkkiä. Matka edistyi kohti Rognlia, ja jossain vaiheessa aloimme kuulla vaimeaa ääntä, jonka tulkitsimme vesiputouksen aiheuttamaksi kohinaksi. Kohina voimistui matkan edistyessä, joten arvelimme tulevamme pian polun alkukohtaan. Hämmästelimme kylläkin sitä, että moottorikelkkareitti laskeutui koko ajan alaspäin. Lopulta se saavutti tunturikoivikon ja eteni kohti vihreänä levittäytyvää laaksoa. Veden kohina voimistui. Pian eteemme avautuikin odotettu näkymä. Barraksen vastaiselta rinteeltä kuohui alas laaksoon kaksi runsasvetistä putousta.
Kun katselimme hätkähdyttävän kaunista laaksoa, totesimme, että päivän vaellus olisi jo tämän näkymän takia riittävän upea elämys. Näytti nimittäin siltä, että Barraksen huiputtamiseen meillä ei riittäisi aika, vaikka polunpää löytyisikin. Tuossa vaiheessa oltiin jo pitkällä iltapäivässä.
Jokseenkin täsmälleen putousten kohdalta Barraksen huipulle johtavan polun alku lopulta löytyi. Päätimme, että huipulle ei lähdetä pyrkimään, mutta kokeillaan kuitenkin, miltä kiipeäminen maistuu. Etenimme navakassa tuulessa ja sadekuurojen saattelemana noin 700 metriin. Hienot olivat näkymät sieltäkin ja mieli olisi tehnyt jatkaa matkaa. Järki kuitenkin voitti, ja laskeuduimme samaa tietä alas. Tavoitteen jääminen saavuttamatta harmitti tietenkin. Toisaalta putousten mahtavuus ja laakson vihreä kauneus olivat lumonneet meidät niin, että pettymys ei jäänyt päällimmäisenä mieleen. Ja, suomeksi sanottuna, Paras on siis vielä edessä.
Paluumatkalla ei tarvinnut enää etsiä mitään, joten se sujui menomatkaa nopeammin. Silti kello oli jo puoli kahdeksan, kun räntäsateessa palasimme Gapon majalle. Kymmenen tuntia oli kulunut siitä, kun aamulla olimme lähteneet matkaan. Ruoka maistui, ja uni sen jälkeen.