Kati seisoi kentän reunalla metalliaitaan nojaten ja katseli pelin kulkua hajamielisenä. Ville pelasi maalissa, ja vastapuoli oli tällä kertaa niin alakynnessä, ettei maalivahdille ollut kovinkaan paljon töitä. Kati ei ollut niin innokas lajin harrastaja, että olisi jaksanut keskittyä itse peliin. Hän tuli kentälle Villen takia, toi repussa mukanaan pari mehua ja banaanin, vaikka Ville ei niitä koskaan huolinut. Joukkueelle oli varattu omat juomansa, kyllähän Kati sen tiesi. Oli vain niin mukava pitää huolta Villestä, omasta ainokaisesta.
– Kivalla paikalla tää teidän kenttä. Katin viereen oli ilmestynyt huoltaja vierasjoukkueen puolelta, ehkä muutamia vuosia Katia itseään vanhempi nainen, siis luultavasti jonkin pelaajan äiti, Kati arveli.
– Ihan kiva, Kati vastasi, ja kivalla paikalla keskellä kylää.
Juttelemaan tullut nainen esittäytyi Jaanaksi ja kertoi olevansa yhden pelaajan kummi. Kummipoika pelasi numerolla kahdeksan.
– Jaaha, ilmankos maltat tulla juttelemaan, ja vielä vastapuolen huoltajan kanssa! Kati naurahti, yleensä näissä junioripeleissä saa aika kylmää kohtelua vastapuolen joukkueen huoltajilta.
Kati ja Jaana juttelivat pelin loppumiseen asti niitä näitä jalkapallosta, joidenkin vanhempien käsittämättömän kiihkeästä ja aggressiivisesta tavasta kannustaa omiaan, lasten harrastuksista yleensä ja koulun käymisestä. Jaana huomasi, että Katilla oli yllään puuvillalangasta virkattu raidallinen toppi. Hän kehui topin mallia ja maanläheistä värimaailmaa. Kävi ilmi, että Jaana harrasti Katin tapaan käsitöitä ja leivontareseptien kokeilemista ja oli jalkapallosta kiinnostunut vain kummipojan pelatessa. Jaana nauroi, ettei ole nytkään itse pelistä kiinnostunut, kuten näkyy.
Jaana oli Katin mielestä niin kummallisen tuttu toisaalta, ja toisaalta hänen seuransa oli kiusallisen häiritsevää. Hän tuntui tarkkailevan Katin puhetta ja ulkonäköä koko ajan, ikään kuin laatisi tuntomerkkilistaa jotain tarkoitusta varten. Oli outo tunne jutella innostuneesti kirjoneulemalleista ja raparperin käytöstä leivonnassa ja samalla olla kuin jollakin esiintymislavalla yleisön herkeämättömän mielenkiinnon kohteena.
Pelin jälkeen kotiin pyöräillessään Kati arveli hämmästyneenä näkevänsä Jaanan selän kylän keskuskadulla, aivan hänen näköisensä ainakin oli hahmo, joka käveli hitaanlaisesti Osuuspankin kohdalla kirkon suuntaan. Tuollaiset farkut ja punainen huppari oli Jaanallakin ollut yllään. Joukkueen bussi oli lähtenyt melkein heti pelin jälkeen. Ilmeisesti Jaana oli omalla kyydillä ja oli jättänyt autonsa jonnekin kauemmas, Kati päätteli.
Seuraavana päivänä Kati hämmästyi uudemman kerran. Hän lähti töistä terveyskeskukselta vähän neljän jälkeen ja poikkesi tapansa mukaan kotimatkan varrella Rauhan hoivakotiin tapaamaan isäänsä. Äidin kuoleman jälkeen kaksi vuotta sitten isän vointi alkoi heiketä jyrkästi ja nyt hän on ollut jo pian vuoden Rauhassa. Kati kävi isän luona joka päivä, myös vapaapäivinä, jos oli terveenä. Hoivakodin pihaan ajaessaan Kati vilkaisi ikkunaan, jonka ääreen hoitajat usein toivat isän näihin aikoihin tyttären vierailua odottamaan. Näytti aivan siltä, että ikkunassa olisi isän takana häivähtänyt tutun näköinen hahmo, pallokentän reunalla eilen jutustellut Jaana.
– Mikä ihminen? Ei täällä ketään ollut, en minä ainakaan huomannut, isä vakuutti Katin kertoessa näkemäänsä. Isä ei sairastanut muistisairautta, joten ei hän ainakaan hetki sitten ollutta asiaa ole voinut unohtaa. Oliko Kati vain nähnyt väärin? Vaikea olisi ainakaan uskoa, että isä olisi valehdellut. Isä oli aina ollut luotettava ja rehti, uskomattoman hyvä ja turvallinen isä. Mutta Kati oli lähes varma, että oli nähnyt Jaanan.
Kati oli vanhempiensa ainoa lapsi, pitkään ja hartaasti toivottu ja odotettu. Äiti oli ollut 42-vuotias Katin syntyessä, ja synnytys oli ollut niin vaikea, ettei toista lasta enää uskallettu ryhtyä hankkimaan.
Katin oma ainokainen, Ville, syntyi 11 vuotta sitten. Ne ajat olivat raskaita. Villen isä oli naimisissa tahollaan ja kahden lapsen isä. Kati ei halunnut rikkoa sitä liittoa ja päätti ottaa vanhemmuuden vastuun yksin. Hän muutti Helsingistä takaisin kotipaikkakunnalleen, laittoi suhteelle pisteen eikä kertonut Villen isälle edes olevansa raskaana. Katin vanhemmat olivat muutosta tietysti riemuissaan ja osallistuivat Villen hoitamiseen aktiivisesti.
Ville ei ole kertaakaan nähnyt isäänsä eikä tiedä hänestä oikeastaan mitään. Kati on alun perin kertonut isästä tarinaa, että tämä oli mukava mies, mutta kuoli liikenneonnettomuudessa ennen Villen syntymää. Koulun alimmilla luokilla Ville kyseli usein isästään, ja Kati yritti vastailla mahdollisimman totuudenmukaisesti, vaikka säilyttikin perusvalheen. Jossakin vaiheessa kysely loppui, mutta Kati arveli, että tulee vielä aika, jolloin kysymyksiin taas palataan, ja siihen mennessä pitäisi päättää vältelläkö edelleen totuutta vai kertoako asiat niin kuin ne ovat. Villen isään Kati ei ollut ollut yhteydessä kertaakaan muuttonsa jälkeen. Mikähän sotku siitäkin syntyisi, jos hän ottaisi yhteyttä? Ei, se ei ollut toistaiseksi tullut kysymykseenkään.
Tällä hetkellä Kati ja Ville elivät rauhallista ja tasapainoista arkea. Ville on hyvätapainen kaveri, hoitaa koulunsa ja harrastaa hyviä asioita. Kavereita riittää, ja hekin ovat kunnollista porukkaa. Katilla on parin vuoden ajan ollut vakituinen miesystävä, Pauli, joka on eronnut kahden kouluikäisen lapsen isä. Hän asuu pääkaupunkiseudulla lähellä entistä perhettään. Kummallakaan ei ole ollut kiirettä päättää tulevasta, on vain mukavaa olla yhdessä, kun molemmilla on vapaata. Ville ja Pauli tulevat hyvin toimeen ja Kati pärjää Paulin lasten kanssa. Elokuun alkuun oli jo varattu Kyproksen matka kaikille viidelle. Lapset odottivat sitä innoissaan.
Sen verran Katia jäi vaivaamaan näky hoivakodin ikkunassa, että hän päätti lähteä mukaan, kun Villen joukkue pelasi vierasjoukkueena Jaanan kummipojan joukkuetta vastaan. Jaana oli kertonut seuraavansa kaikki kummipojan pelit, joihin vain ehtii mukaan. Kati pakkasi reppuun perinteisten eväiden lisäksi käsityölehden, jossa oli raitatopin ohje.
Kati etsi ennen pelin alkua ja sen kuluessa katseellaan Jaanaa, mutta ei häntä tällä kertaa näkynyt. Jaana oli maininnut, että hänen kummipoikansa pelaa numerolla kahdeksan. Kati etsi paikan läheltä vierasjoukkueen vaihtopenkkiä ja meni heti pelin jälkeen kysymään kasilta Jaana-kummista.
– Ei mulla oo Jaana -nimistä kummia, kasi sanoi hölmistyneenä.
– Mulla on Jaana-kummi, eiks se kävis? yksi pelikavereista kysyi ja muu joukkue hörähti nauruun.
Kävi ilmi, että kysymyksessä ei ollut sama Jaana, jonka Kati oli edellisessä pelissä tavannut. Hänestä alkoi nyt tuntua siltä, että jotain outoa tässä henkilössä ja tapauksessa täytyy olla. Ehkä Jaanalla ei loppujen lopuksi ollut tämän joukkueen kanssa mitään tekemistä?
Katin mielestä hänen isänsä oli jollakin tavalla muuttunut viime päivinä. Hän oli pitkiä aikoja omissa ajatuksissaan toisaalta ja toisaalta hermostunut, jopa ärtyisä. Olivatkohan nuo oireita alkavasta muistisairaudesta? Kati pohti. Äiti muuttui juuri tuollaiseksi ennen kuin sai alzheimerin taudin diagnoosin. Kati kyseli asiaa hoitajilta, mutta he eivät mielestään olleet huomanneet mitään uutta Katin isän käytöksessä. Sitten yllättäen isä sanoi Katille erään tapaamisen yhteydessä, että hänelle on tulossa operaatio. Se vaatii sairaalassa käyntiä ja ehkä viipymistäkin parin päivän ajan. Hän kertoi, että hänen toisessa munuaisessaan oli havaittu kasvain, ja koko munuainen poistetaan.
Siinähän se syy käytösmuutoksiin olikin, Kati ajatteli toisaalta helpottuneena, toisaalta huolestuen.
– Millainen kasvain? Kati kysyi.
Ei isä osannut selittää kasvaimen laatua. Ei hän muutenkaan tuntunut olevan perillä sairaudestaan tai sen ennusteista. Katin mielestä asia oli huonosti selostettu, jos ei potilas itse tiedä siitä tuon enempää. Hän sanoi soittavansa hoitavalle lääkärille. Sen isä kielsi ehdottomasti. Hän ei missään tapauksessa halunnut, että Kati sekaantuu asiaan.
– Kyllä ne siellä sairaalassa tietävät, mitä tekevät, isä sanoi ja antoi ymmärtää, että asia on loppuun käsitelty. Hän hoitaa itse omat asiansa ja Kati ei niihin sekaannu. Kati sisäisti jo äidin sairastaessa ajatuksen potilaan autonomiasta ja pidättäytyi nytkin tyrkyttämästä apuaan. Oudolta hänestä kyllä tuntui, että isä oli noin heikosti perillä asioistaan. Se ei ollut hänelle tyypillistä ollenkaan.
Isän toimenpiteen ajaksi selvisi elokuun alku, juuri se viikko, kun Kati olisi Kyproksella Paulin ja lasten kanssa. Kun hän voivotteli, ettei ole paikalla, isää ei tuntunut asia harmittavan. Hän sanoi kyllä pärjäävänsä. Samaa vakuutti hoivakodin väki. Kati olisi ollut valmis muuttamaan matkasuunnitelmia, mutta isä torjui tällaiset puheet ehdottomasti. Kysymyksessä oli hänen mukaansa ihan rutiinijuttu eikä ollut syytä huoleen.
Huoli Katilla oli isän kielloista huolimatta, mutta hän pidättäytyi sitä ilmaisemasta. Matkan aikana hän soitti kerran isälle, toimenpiteen jälkeisenä päivänä, ja kuuli helpotuksekseen, että kaikki oli sujunut hyvin. Isä oli jo hoivakodissa ja voi hyvin, kun Kati tuli ensimmäisen kerran matkan jälkeen häntä sinne tapaamaan. Isä kertoi, että ennuste oli oikein hyvä. Ei pitäisi olla mitään ongelmia jälkeen päin. Kati arvaili, että syöpä ei siis ollut levinnyt ja isä totesi, että ei, ei ole levinnyt.
Syyskuun alkupuolella Jaana palasi yllättäen Katin näköpiiriin. Villellä oli hammaslääkäri koulupäivän aikana, ja hän halusi, että Kati tulisi mukaan. Kävellessään hoivakoti Rauhan lähellä olevaa hammashoitolaa kohti Kati havaitsi Jaanan juuri poistuvan hoivakodin ovesta.
– Jaana! Kati yritti huutaa, mutta joko Jaana ei kuullut tai ei halunnut kuulla. Hän poistui rakennuksen taakse parkkipaikalle, ja pian Kati näki auton poistuvan terveyskeskuksen suuntaan eikä hän ehtinyt pysäyttää sitä. Enempää ei tällä kertaa voinut tehdä, sillä hammashoitolaan oli ehdittävä ajoissa. Villen hammastarkastuksen jälkeen Kati palasi vielä töihin pariksi tunniksi ja suunnisti sitten sekavissa ajatuksissa Rauhaan.
– En minä tiedä mistään Jaanasta, isä sanoi Katille ärtyneellä äänellä. Hän käänsi katseensa ikkunaan eikä katsonut Katiin, vaikka tämä pyysi.
– Isä, jotain tässä nyt on. Se ei voi olla vain sinun asiasi. Minä tapasin tuon Jaanan alkukesästä Villen jalkapallomatsin yhteydessä. Hän oli hyvin kiinnostunut minusta. Ja, isä, hän oli hyvin ystävällinen ihminen. Hän vain taisi valehdella minulle. Ei kai joku muukin nyt valehtele?
Kati ei saanut isästään mitään irti. Tämä vain istui jähmettynyt ilme kasvoillaan ja tuijotti ikkunasta ulos. Kati ei voinut muuta, kuin lähteä pois. Hän yritti vielä kysellä paikalla olevilta hoitajilta Jaanasta, mutta heistäkään ei irronnut mitään.
Seuraavan yön Kati valvoi. Hänen mielessään pyörivät sekavasti isä ja Jaana, Ville ja hänen isänsä, Pauli ja Paulin lapset. Pelko, että hänen rauhallinen ja jotenkin mukaviin uomiin asettunut elämänsä olisi järkkymässä, tuntui aamuyön tunteina suorastaan musertavalta. Aamulla hänen päätään särki ja olo oli todella sairas. Kati raahautui kuitenkin työpaikalle ja ilmoittautui työterveyshoitajan vastaanotolle. Hän sai lääkäriajan samalle päivälle.
Työterveyslääkäri määräsi Katin kahdeksi päiväksi sairaslomalle. Kotiin palattuaan hän nukahti hetkeksi, mutta ajatusten ja kysymysten vyöry ei sallinut todellista lepäämistä. Tuntui täysin mahdottomalta vain olla ja muka levätä, kun koko elämä tuntui pelkältä valheelta. Kati päätti lähteä Rauhaan. Isän oli pakko kertoa, mistä tässä kaikessa on kysymys.
Kati sai itkeä ja kerjätä toista tuntia ennen kuin isä lopulta antoi periksi. Hän kehotti Katia avaamaan kaappinsa ylälaatikon. Sieltä löytyisi puhelinnumero, josta Kati saisi tietoja. Mikäli numeron omistaja halusi niitä antaa.
Helpottuneena ja samalla suunnattoman jännityksen vallassa Kati palasi kotiinsa ja näppäili numeron vapisevin käsin.
– Haloo. Kukahan mahtaa soittaa? naisääni vastasi. Ääni oli melko varmasti Jaanan.
– Täällä on Kati. Ehkä sinä olet Jaana, jonka tapasin viime kesäkuussa jalkapallokentän laidalla?
Nainen ei vastannut mitään, mutta ei myös sulkenut puhelinta.
– Sain tämän numeron isältäni, Kati jatkoi.
– Okei, minä olen se Jaana. Mitä isäsi kertoi?
– Ei mitään. Hän sanoi vain, että tässä numerossa on ihminen, joka pystyy vastaamaan kysymyksiini, jos haluaa. Niin että haluatko?
Jaana ehdotti, että he menisivät molemmat yhdessä tapaamaan isää Rauhaan. Sopisiko jo tänään illalla? Kyllähän se Katille sopi. Tunnit ennen Jaanan tuloa olivat tuskallisia. Katin oli vaikeaa olla luonnollinen Villen tullessa koulusta. Onneksi yksi Villen kavereista oli pyytänyt häntä kanssaan frisbeegolfia pelaamaan, ja Ville lähtikin kiekkoreppu selässään välipalan jälkeen kaverinsa mukaan.
Isä oli ehkä odottanut, että Kati ja Jaana tulisivat paikalle vielä samana päivänä, sillä hän ei näyttänyt yllättyneeltä heidät nähdessään. Siinä he sitten istuivat myöhäiseen iltaan asti. Välillä puhuttiin kiivaaseen tahtiin, välillä hiljaisemmin. Välillä vain istuttiin hiljaa ja itkettiin.
Katin isä kertoi, että hänellä oli ollut lyhyt suhde avioliiton siinä vaiheessa, kun lasta ei ruvennut kuulumaan. Hän oli työmatkallaan tavannut Jaanan äidin hotellinsa ravintolassa, ja näin Jaana oli saanut alkunsa. Isä oli seurannut Jaanan vaiheita ja maksanut hänen äidilleen elatusmaksuja, vaikka virallisesti isyyttä ei ollut todettu missään vaiheessa.
– Tiesikö äiti? Kati kysyi. Kyllä äiti oli tiennyt heti alusta alkaen. Sitten oli vain Katin synnyttyä yhdessä päätetty, että tyttöä ei tällä tiedolla rasiteta. Äiti oli hiljaisesti hyväksynyt elatusmaksut ja muutkin avustukset, joita isä oli eri tarkoituksiin antanut Jaanan äidille. Jaana ei ollut saanut mitään suoraan isältä, sillä hän ei tiennyt isästään mitään ennen kesäkuun alkua.
– Mutta miten löysit isän ja miksi juuri nyt? Kati kysyi Jaanalta.
– Minulla todettiin vaikea munuaisten vajaatoiminta, olin dialyysihoidossa, ja tämän vuoden alkupuolella lääkärit rupesivat ehdottelemaan munuaisensiirtoa. Piti löytää sopiva luovuttaja. Kun puhuin asiasta äidille, hän kertoi isästä. Kyllähän tämä on ollut minullekin kummallinen vuosi.
– Niin, ei se ollut syöpäleikkaus, isä jatkoi tarinaa. Minulta otettiin toinen munuainen, kun todettiin, että molemmat ovat vielä hyvässä toimintakunnossa. Tällainen vanha ja raihnainen mies kelpasi vielä tuohon hommaan, isä sanoi liikuttuneena.
– Minulla on nyt isän toinen munuainen. Siirto onnistui hyvin, ei tullut hylkimisreaktiota. Olen todella kiitollinen sekä munuaisesta että isän löytymisestä. Jaana katsoi hellästi isää.
Kati sulatteli nyt tietoa, että hänellä on siskopuoli. Varsin nopeasti hän tajusi, että siinä asiassa ei ollut oikeastaan mitään ongelmallista, hän oli aina toivonut sisaruksia, varsinkin siskoa. Ja nyt hänellä oli sisko. Jaana oli sitä paitsi heti ensi tapaamisesta asti vaikuttanut tosi mukavalta ihmiseltä.
Vaikeampaa oli hyväksyä se, että isä ja äiti olivat pimittäneet asian häneltä. Kaikki nämä melkein neljäkymmentä vuotta. He tiesivät – ja ajattelivat, että minun on parempi olla tietämättä.
Jaana ja Kati sopivat, että Jaana tulisi heti seuraavana viikonloppuna käymään Katin luona. Olisi niin paljon kerrottavaa ja jaettavaa. Kati tunsi kasvavaa iloa ja onnea löytyneestä siskosta. Villellä olisi nyt äidin lisäksi täti. Kun Kati kertoi Villelle asiasta etukäteen, tämä kysyi, että miten on mahdollista saada täti yksitoistavuotiaana. Kati yritti sivuuttaa kysymyksen jollakin ylimalkaisella toteamuksella, mutta Ville ei antanut periksi. Hän kyseli ja kyseli, kunnes oli saanut kuulla koko tarinan.
– Äiti, Ville sanoi, kerro tässä samalla isästä. Ehkä minulla on muitakin salaisia sukulaisia! Ruvetaanko yhdessä ottamaan selvää?
Tätä kysymystä Kati oli odottanut siitä illasta lähtien, kun isä ja Jaana olivat kertoneet Jaanan tarinan. Kertomisen aloittaminen tuntui todella vaikealta. Nyt se on lopulta tehtävä, nyt en enää voi perääntyä, Kati ajatteli.