Kesäloma, vihdoinkin, Tiia huokasi mielessään. Tuntui, että koko pitkän ja raskaan kevään huolet lopultakin jäisivät taakse. Tai ainakin ne voisi työntää taka-alalle mielessään nyt, kun työpaikkaa, työkavereita ja varsinkaan pomoa ei tarvitse nähdä silmissään neljään viikkoon.
Tiia poikkesi lähikauppaan ja osti litran lakritsijäätelöä, joka maistuisi sekä hänelle itselleen että Petelle ja Tirpalle. Pieni juhla loman alun kunniaksi. Isompaan ei olisikaan varaa nyt, kun Tiia oli päättänyt lunastaa Tiirasaaren kokonaan itselleen. Koko palkka menee elämiseen ja lainan lyhennyksiin. Mutta on se sen arvoista, Tiia on monta kertaa todennut. Saaressa vietetyt kesälomat ja aurinkoiset viikonloput vielä myöhään syksylläkin palauttavat Tiian kaltaisen syrjäänvetäytyvän ja omaa aikaa kaipaavan ihmisen parhaiten työn ja sosiaalisen elämän paineista. Ja nyt saari oli kokonaan hänen. Ei enää jatkuvaa jahkaamista siitä, kuka milloinkin oli oikeutettu viettämään aikaa mökillä, ei riitoja kunnostustöiden kustannuksista tai huussin tyhjennyksestä, ei kaljapulloja joka nurkassa.
Tänä kesänä Tiia saisi olla mökillä kokonaista kaksi viikkoa aivan yksin. Pete ja Tirppa lähtevät isänsä ja hänen uuden perheensä kanssa viikoksi Kyprokselle heti juhannuksen jälkeisenä maanantaina ja sen jälkeen vielä siskopuolensa kanssa isovanhempien luo Porvoon saaristoon. Lapsia tulisi varmasti ikävä, mutta huolissaan heistä ei tarvinnut olla. Molemmat olivat jo yläkoululaisia, osasivat huolehtia itsestään ja kamppeistaan ja olivat lisäksi järkeviä ja tasaisia luonteeltaan.
Paluu teini-ikään, Tiia ajatteli, silloinhan olin saaressa joka kesä yksin aina, kun mahdollista. Parhainta tuossa rannoiltaan kallioisessa, kitukasvuisten mäntyjen täplittämässä ja mökin ympäriltä rehevässä paikassa ovat aamut ja illat. Jos vain jaksaa nousta auringon kanssa samoihin aikoihin, on näkymä varsinkin tyynenä aamuna uskomattoman kaunis. Iltaisin taas laskeva aurinko paistaa suoraan mökkirantaan ja ilta viilenee vasta yhdeksän – kymmenen tienoissa eikä hämärry vielä silloinkaan. Terassilla voi lueskella ja vain nauttia näkymistä, seurata vesilintupoikueiden soutelemista rantakaislikossa, lokkien liitelyä lähiluotojen yllä ja purjeveneiden lipumista saaren ohi. Sade tai kylmyyskään ei haittaa. Sisällä voi laittaa takkaan tulen ja vaikka kuunnella radiosta jotain.
Mökki oli ollut osa Tiian elämää aivan alusta asti. Isä ja äiti olivat hankkineet sen jo ennen kolmen lapsensa syntymää. He asuivat isän työsuhdeasunnossa kerrostalon ylimmässä kerroksessa, ja mökkielämä oli sille ahtaudelle ja vapauden puutteelle isän mielestä välttämätön vastapaino.
Tiia tunsikin olevansa sisaruksista kaikkein eniten isän kaltainen, vähän epäsosiaalinen, kotielämää arvostava ja rauhaa rakastava ihminen, joka parhaansa mukaan kartteli väkijoukkoja. Veljet olivat toista maata. Kalle oli raikulielämää viettävä poikamies, jolla oli aina tavatessa uusi nainen kuvioissa. Tiia arveli, että pikkuveli Kalle ei luultavasti koskaan perustaisi perhettä, olihan hänellä ikääkin jo yli 40 vuotta eikä mitään merkkiä rauhoittumisesta ollut näkyvissä. Isoveli Teemu oli vakaampi luonteeltaan, mutta rakasti hänkin seuraelämää. Hän oli kuin kala vedessä missä tahansa ja millaisessa seurassa tahansa. Teemun lapset olivat jo aikuisia, ja hän otti vaimonsa Kirsin kanssa kaiken irti vapaista viikonlopuista ja lomista, matkoja, teatteria, oopperaa, illallisia, yhdistystoimintaa. Saarielämä ei hänen perhettään kiinnostanut.
Kun isä oli äidin kuoltua ottanut saaren kohtalon puheeksi, Teemu sanoi heti, että hänen puolestaan sen voi myydä joko Tiialle tai Kallelle tai kenelle tahansa. – Eikä siitä isoja euromääriä irtoa, oli Teemu lisäksi todennut. Sen sijaan Kallella oli mökkiin jonkin verran mielenkiintoa, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että hän olisi halunnut sijoittaa siihen rahaa. Hän halusi vain pari kertaa kesässä viettää siellä viikonlopun muutaman kaverinsa kanssa. Isä oli vaikuttanut tyytyväiseltä, kun Tiia ilmoitti olevansa mökistä kiinnostunut, jos raha-asiat vain järjestyvät. Isä myös päätti, että Tiia saisi saaren ja mökin asiantuntija-arviota edullisemmalla hinnalla.
Tiirasaari on soutumatkan päässä rannasta. Tiialle soutaminen on aina ollut tärkeä osa saarielämää. Saimaan kirkas vesi näyttää lävitseen näkymiä metrien syvyydestä, tuttuja kiviä, joita Tiia katseli jo vuosikymmeniä sitten veneen kokasta polvillaan, kun isä ahkeroi airoissa. Jotain lohdullista on siinä, että ne eivät siirry paikaltaan mihinkään. Niin kuin koko saari, se on aina ollut siinä ja tulee aina olemaan.
Veneen ohjaaminen mökkirantaan sujuu Tiialta kuin vanhalta tekijältä, kuuluu vain pehmeä kahahdus, kun kokka tapaa pohjaan juuri oikeassa paikassa, isojen kivien välissä. Vene on helppo vetää siitä teloja pitkin maihin. Vielä sitominen rannan puun runkoon myrskyn varalta, ja saarielämä voi alkaa. Tiia kävi mökillä jo aamulla, mutta huomasi, että kaasupullo oli melkein tyhjä. Muitakin hankintoja oli tehtävä, joten hän lähti kaupunkiin tekemään hankinnat saman tien. Siellä kuluikin lähes koko päivä, kun sopivankokoista ohutpohjaista kasaria ei meinannut löytyä mistään. Nyt pitäisi olla kaikki tarvittava koossa eikä ihan heti tarvitse lähteä saaresta mihinkään. Polku rannasta mökille on syksyn lehtien peitossa, ja Tiia ajattelee, ettei niitä kannata siitä edes haravoida. Kivasti kattavat mutkittelevan polun.
Kyykäärme täällä saaressa, ei voi olla! Tiia katsoo epäuskoisena kiepille kiertynyttä, isohkoa käärmettä polun puolivälissä. Miten ihmeessä se on tänne päässyt? No, ehkä uimalla. Kai ne uivat, jos vesi on tarpeeksi lämmintä. Ikinä ennen täällä ei ole käärmeitä näkynyt. Tiia miettii hetken mitä käärmeelle kannattaisi tehdä, mutta päättää sitten jättää sen rauhaan. Eihän täällä tänä kesänä tule olemaan pieniä lapsia, joten antaa kaverin elellä rauhassa, kun on kerran tänne halunnut tulla, Tiia ajattelee. Hän ei kuitenkaan uskalla ruveta kiertämään kyytä varvikon kautta, vaan ottaa pudonneen puunoksan polun varresta ja sohaisee sillä käärmettä mahdollisimman kaukaa. Vähän kankeasti eläin luikertelee varvikon läpi läheisen kiven alle.
Mökissä on kaikki ennallaan. Kukaan ei ole siellä käynyt sitten viime vuoden lokakuun, kun Tiia laittoi lasten kanssa mökin talvikuntoon. Tiia kääntää kaasuhanan päälle ja laittaa teeveden kiehumaan. Juotuaan kupillisen teetä hän suunnistaa perinteiselle saarenympärikierrokselle rantakallioita ja -kiviä pitkin. Vesi on alhaalla, joten kulkukelpoinen kivikko on esillä kaikkialla, missä ei ole isompaa kalliota.
Pienen saaren toisessa päässä, ison, veteen äkkijyrkästi laskevan kallion päällä Tiia pysähtyy hämmästyneenä. Taas käärme. Varmasti sama, hän ajattelee. Ehkä tuo on jotenkin yritettävä pyydystää ja viedä maihin. Sehän voi olla näkymättömissä jossain polun varrella, kun Pete ja Tirpaa tulevat tänne. Pääsee vielä puremaan, hui.
Parin tunnin ajan Tiia kyttäsi kalliolla kannellisen saavin kanssa ja yritti saada käärmeen kiinni. Eihän se tietenkään onnistunut. Lopulta hän tuli siihen tulokseen, että kyy oli parasta saada hengiltä, kaiken varalta. Hän haki mökin varastoaitasta lapion ja sai kuin saikin sillä iskettyä käärmeen kahtia. Näky inhotti häntä, mutta toisaalta olo oli helpottunut. Nyt ei tarvitsisi joka askeleella pelätä sen iskevän hampaansa nilkkaan tai sääreen. Tiia heitti käärmeen osat kahden ison kallion väliseen kivikkoon ja vei lapion takaisin varastoon.
Päivä oli kääntymässä iltaan. Oli tyyntä ja rauhallista. Tiia päätti istahtaa terassille ihailemaan tuttua maisemaa ennen mökkiin ja unille vetäytymistä. Aamulla voisi tehdä käärmeen takia kesken jääneen saarikierroksen loppuun. Levollinen mökkitunnelma valtasi hänen mielensä ja kehonsa. Täällä, täällä saisi olla todella lomalla, irti kaikesta raskaasta ja hankalasta.
Aamulla Tiia suunnisti jo varhain kahvimukin kanssa katsomaan oliko käärme vielä paikallaan vai ehkä päätynyt parempiin suihin. Ei, siellä se retkotti kahtena kappaleena paikassa, johon Tiia sen oli heittänyt. Ennen pitkää varmasti joku petolintu sen löytää, Tiia ajatteli ja lähti jatkamaan saaren kiertämistä. Perhe oli parin vuosikymmenen ajan viettänyt juhannukset mökillä. Kokko oli useimmiten poltettu saaren itärannalla, aivan vesirajan tuntumassa laakean kallion päällä. Tullessaan kokkokalliolle Tiia huomasi ällistyneenä, että lohjenneen kallion päällä makaili aamuauringossa kyykäärme, ehkä vähän edellistä pitempi ja tummempi väriltään, melkein musta. Todella outoa. Tiia ei enää ollut varma oliko hänen illalla kivikkoon lapioimansa käärme sama kuin se, jonka hän oli tullessaan hätistänyt polulta piiloon. Miten monta käärmettä täällä oikein oli? Hän kiirehti takaisin mökille ja näppäili puhelimeen isänsä numeron. Isä olisi varmasti tähän aikaan valveilla. Saaresta oli hyvä soitella, kenttää riitti joka kolkassa.
– Käärmeitä, ei siellä ole ikinä ollut käärmeitä, isä sanoi. Kyllähän ne uivat, jos vesi on riittävän lämmintä, mutta ei tänä kesänä sellaisia kelejä ole tähän mennessä ollut. Ja vielä kaksittain, hyvin erikoista. Isä kehotti Tiiaa ottamaan hengiltä toisenkin näkemänsä käärmeen. Hyvä olisi toimittaa maihin väljempiin oloihin, mutta kyyn kiinni ottaminen viileälläkin säällä olisi isän mielestä uhkarohkeaa. Tiia otti lapion mukaansa ja meni katsomaan näkysikö käärmettä vielä samassa paikassa. Siellähän se oli edelleen, tuplaässän muotoisessa asennossa, pitkä kuin mikä. Tiia lähestyi sitä varovasti ja sai heti ensi yrittämällä lapion osumaan siihen kuolettavasti. Sekin sai väliaikaisen hautansa rantakivikosta.
Tällaisesta en kyllä yhtään tykkää, Tiia ajatteli. Luontokappaleilla on oikeus elämään siinä missä minullakin. Kauheaa olla tappaja. Nyt ei vain oikein tuntunut olevan muuta vaihtoehtoa. Tiia halusi olla saaressa, mutta ei olisi tuntenut oloaan turvalliseksi, jos olisi tiennyt käärmeen luikertelevan kivien koloissa valmiina iskemään kiinni liian lähelle tulevaa ohikulkijaa. Hän otti takan päältä ruukusta vesilämpömittarin ja käveli rantaan mittaamaan veden lämpötilaa. 15 astetta. Isä oli arvellut, että eivät lähde alle 20-asteiseen veteen uimaan. Jospa olivat tulleet jo viime kesänä, Tiia tuumasi ja päätti olla miettimättä asiaa sen enempää. Hän poikkesi saaren keskellä olevaan syvänteeseen lapion kanssa. Sieltä löytyi nopeasti muutama onkimato, jotka Tiia kantoi lapion päällä mökille. Juuri hyvä hetki mennä onkimaan pari ahventa lounaaksi.
Päivät saaressa sujuivat leppoisissa merkeissä. Tiia sai jo ensimmäisellä viikolla luettua kolme dekkaria, jotka oli ottanut mukaansa. Hän päätti lähteä käymään maissa, sillä ruokatarpeetkin kaipasivat jo täydennystä. Soutumatka kesti vain reilun vartin tyynellä säällä. Nyt tuuli melko navakasti venerantaan päin. Tiialla oli tekemistä kevyen veneen saamisessa vesille. Onnistuttuaan siinä hän päätti soutaa ensin vasta-aallokkoon selän suuntaan, silloin ei tarvitsisi keikkua voimakkaassa sivutuulessa. Tiia oli tottunut soutaja ja hän nautti ponnistelusta aallokossa. Isolla selällä sai soutaa vapaasti kareja pelkäämättä eikä tarvinnut tarkkailla muita kulkijoita. Tiia katsoi venerantaan, jossa hänen autonsa oli tiheän kuusikon vieressä, paikassa, jossa perheen auto oli kaikkina mökkivuosina saanut olla. Nyt sen vieressä näytti olevan iso, valkoinen pakettiauto. Tiia toivoi, että paikalla olisi vain auto. Hän oli muutamassa päivässä niin tottunut hiljaiseloon, että häntä ei lainkaan innostanut ajatus pakollisesta sosiaalistumisesta auton omistajan takia. Nyt oli kuitenkin suunnistettava rantaan. Tiia käänsi veneen ja antoi sen kulkeutua myötätuulessa venerantaan päin, soutaa ei juuri tarvinnut. Hän vilkuili olkansa yli ja ohjaili venettä valkamaa kohti. Helpotuksekseen hän havaitsi pakettiauton lähtevän rannasta ennen kuin hänen oma veneensä tössähti valkaman hiekkapohjaan.
Auton ovea avatessaan Tiian huomio kiinnittyi johonkin tummaan narun tapaiseen takarenkaan vieressä. Käärme, ja taas kyy! Nopeasti hän avasi auton oven, istuutui penkille ja paiskasi oven kiinni. Vähän aikaa hänen sydämensä hakkasi niin, että koko olemus tärisi. Ikinä ei ole näissä maisemissa tarvinnut pelätä, ja nyt pelko suorastaan vyöryi Tiian tajuntaan. Tämä ei enää ole sattumaa, hän ajatteli autoa käynnistäessään.
Kaupunkiin ajaessaan Tiia alkoi vähitellen rauhoittua. Sattuma oli ehkä sittenkin paras selitys käärmeille. Niitä vain sattui olemaan sekä saaressa ne pari että rannassa se yksi. Kyyt elävät vesien lähistöillä ja myös siirtyvät uimalla paikasta toiseen. Ei ole syytä paniikkiin.
Tiia kävi kirjastossa lainaamassa ison pinon kirjoja ja poikkesi mökkitien varren ruokakauppaan täydentämään ruokavarastoja. Se oli kesäkauppa, joka avasi ovensa lomakauden ajaksi. Kauppias oli Tiialle tuttu aiemmilta vuosilta. Ostosten lomassa Tiia kyseli tiesikö kauppias, kuka lähiseudulla omisti valkoisen pakettiauton. Sellaista kun hän ei ollut kylillä aikaisemmin nähnyt. Kauppias tiesi, että Tiian käyttämän venevalkaman läheiselle rannalle oli rakenteilla uusi mökki. Omistaja oli joku pääkaupunkiseudulta tullut nuorehko mies. Hän oli muutaman kerran käynyt kaupassa ja mukana oli ollut pari muutakin nuorta miestä. Muuta ei kauppias tiennyt. Hänen kannaltaan oli tietysti mukavaa, että kauppa käy.
Rannalla Tiia katseli parkkipaikan ympäristöä ja huomasi, että käärme oli edelleen paikallaan. Se olikin kuollut, ilmeisesti sen päälle oli ajettu. Kuollutta käärmettä pelästyin, Tiia ajatteli vähän häpeissään. Hän katseli rantaa muualtakin tavallista tarkemmin, mutta ei havainnut mitään erityistä. Ei käärmeitä tai muutakaan huomion arvoista. Helpottuneena hän työnsi veneen vesille ja lähti soutamaan saareen. Tuuli oli laantunut, oli melkein peilityyntä. Soutaminen sujui hyvään tahtiin, ja saaren lähelle saapuessaan Tiia päätti jatkaa hartiajumppaa kiertämällä saaren. Sitähän hän jo pienenä tyttönä oli halunnut tehdä joka päivä saaressa ollessaan. Tiia muisti vieläkin miltä tuntui soutamisen välissä riiputtaa päätä veneen laidan yli ja katsella vedessä hiljakseen huojuvien ahvenvitojen varsia ja lehtiä. Hyvällä onnella näköpiiriin saattoi uida kalaparviakin.
Tällä kertaa Tiia ei tarkastellut vedenalaista elämää, vaan koetti tavoittaa katseellaan kauppiaan mainitseman uuden mökin paikkaa. Mökki näkyi selvästi, kun sitä osasi katseellaan etsiä, kapea niemi erotti sen Tiian venevalkamasta. Saarestakin näytti olevan suora näköyhteys uudelle mökille, Tiia huomasi nyt. Rantapusikkojen takaa häämötti valkoista. Ilmeisesti auton omistaja on mökillään, Tiia tuumi ja tiivisti soutamisen tahtia. Jogurtti ja nakit piti saada kylmään.
Mökin venerantaan tullessaan Tiia oli edelleen varuillaan, mutta syytä huoleen ei näyttänyt olevan täälläkään. Ei käärmeen käärmettä, hän hymähti mielessään. Todellakin, tuollaista ajatusta hän ei olisi voinut kuvitella tällä paikalla ajattelevansa.
Tiia laittoi jogurtin ja margariinin pieneen kannelliseen ämpäriin ja lähti viemään niitä muutaman metrin päässä olevalle maakuopalle. Se oli peltinen seinämaalipönttö, joka oli upotettu maahan. Siinä se oli palvellut koko mökin olemassaolon ajan kellarina ja täytti edelleen tehtävänsä. Isä oli tehnyt pönttöön pari kesää sitten uuden kannen. Kumartuessaan nostamaan kantta Tiia äkkiä kavahti taaksepäin. Kannen päällä oli käärme, tai tarkemmin käärmeen puolikas, häntäpuoli, ilmeisesti Tiian katkaisemasta kyystä. Tiia ryntäsi kantamustensa kanssa takaisin mökkiin, veti oven kiinni ja laittoi sen säppiin. Hän istahti huohottaen mökin nurkassa olevaan nojatuoliin. Se oli papalta saatu vanha tuoli, jossa Tiia oli pienestä asti kesäisin istunut jalat kippurassa ensin Neiti Etsiviä ja myöhemmin enimmäkseen vähän isommille kirjoitettuja dekkareita lukemassa. Hänestä tuntui, että tuoli otti nyt hänet turvalliseen syliinsä ja auttoi ajatuksia järjestymään.
Enää Tiia ei voinut selittää sattumalla käärmeiden ilmestymistä näköpiiriinsä. Sattumaa ei ollut sekään, että rannassa Tiian auton vieressä oli ollut se valkoinen pakettiauto. Jotain sellaista oli nyt tekeillä, että hänen haluttiin pelästyvän. Ehkä suunnitelmaan kuului pelästyttää hänet pois saaresta. Miksi? Siitä olisi parasta ottaa selvää mahdollisimman pian. Ja minuahan ei täältä saaresta kukaan pakota lähtemään, Tiia päätti ja koetti saada vielä vapisevat jäsenensä rauhoittumaan.
Tiia laittoi puhelimeen herätyksen kolmeksi seuraavana aamuna. Sää oli pilvinen, mutta onneksi ei ainakaan vielä satanut. Tiia kiitteli mielessään maanläheistä vaatemakuaan pukeutuessaan soutumatkaa varten. Sammaleenvihreä huppari ja ruskeat retkeilyhousut, niissä on helppo vaikka piiloutua, jos tarve vaatii. Saaren veneranta sekä koko reitti maissa olevalle venepaikalle jäivät onneksi uuden mökin rannasta näkymättömiin, jos pysytteli aivan saaren tuntumassa, kuten Tiia nyt teki. Hän tunsi kuitenkin, miten koko hänen olemuksensa oli jännittynyt ja äärimmäisen valpas. Kukaan tuskin näki häntä, ja kuitenkin tuntui, että koko aamuöinen luonto oli täynnä valvovia silmiä.
Tiia lähti rantauduttuaan kävelemään suoraan niemen poikki uuden mökin suuntaan. Niemen toiselle rannalle tultuaan hän totesi, että mökkiä ei voisi lähestyä tältä suunnalta tulematta huomatuksi. Jos mökillä oli joku hereillä, hän oli jo saattanut nähdä Tiian. Vaikka mökki ympäristöineen näytti hiljaiselta, Tiia päätti kulkea metsän suojissa rantatielle ja tarkastella sieltä suojaisampaa reittiä mökin tuntumaan. Ehkä pari sataa metriä kuljettuaan hän poikkesi tieltä metsään ja lähti suunnistamaan takaisin rantaa kohti.
Metsässä oli mahdotonta kulkea äänettömästi, risut rasahtelivat jalkojen alla, ja Tiia mietti jo takaisin kääntymistä. Hänen edessään näkyivät sodan jäljiltä jääneet kiviesteet, joiden edessä oli juoksuhaudan ura vielä vuosikymmentenkin jälkeen muuta maastoa alempana. Sitä pitkin oli veljien kanssa käyty monet kerrat juoksemassa ja leikkimässä piiloleikkejä. Tiia päätti uskaltautua juoksuhaudalle. Sen pohjalle voisi helposti heittäytyä piiloon. Sinne asti hän ei kuitenkaan ehtinyt, sillä vasemmalla avautuva näky sai hänet pysähtymään niille sijoille.
Viljelmä keskellä metsää, ainakin useita aareja, ja sen takana kasvihuone. Ne on huumetyyppejä, Tiia melkein huudahti ääneen tajutessaan asian. Silloin hän kuuli auton oven käyvän ja heittäytyi vatsalleen kasteiseen varvikkoon. Ne on valveilla, näkiköhän ne minut äsken? Tiia ajatteli kauhuissaan ja nosti varovasti päätään. Auto käynnistyi muutaman kymmenen metrin päässä ja pian valkoinen pakettiauto kurvasi rantatielle – ja rannan suuntaan.
– Mitä ihmettä minä nyt teen? Tiia ajatteli hädissään. Ne näkevät, että sekä auto että vene ovat rannassa ja arvaavat, että olen lähistöllä. Muutaman sekunnin lamaannuksen jälkeen Tiia nousi kosteasta makuupaikastaan ja suunnisti rantatien yli sen toisella puolella olevaan metsään. Hän juoksi niin lujaa, kuin kykeni. Vaikka kulku oli vaikeaa pusikoituneessa metsässä ja puiden taimet ja oksat raapivat Tiian kasvoja, hän tajusi, että parempi näin. Hoitamaton metsä antoi hyvän näkösuojan jo muutaman kymmenen metrin päässä tiestä. Tiia jatkoi etenemistä syvemmälle metsään. Näissä metsissä hän ei ollut koskaan ennen käynyt eikä hänellä ollut aavistustakaan, mihin hän päätyisi. Pysähtyä ei uskaltaisi, ei ennen kuin olisi ihmisten ilmoilla. Mutta mihin suuntaan pitäisi lähteä pyrkimään?
Parikymmentä minuuttia kuljettuaan Tiia arveli olevansa varmuudella kuuloetäisyyden ulkopuolella ja näppäili hätänumeron. Ei kenttää tietenkään täällä korvessa! Sehän tarkoittaa, että asumuksia ei voi olla kovinkaan lähellä. Tiia taisteli mieleen hiipivää pelkoa vastaan ja jatkoi määrätietoisesti kulkemista metsässä. Nälkä ja jano alkoivat vaivata. Ajoittain hän kokeili hätänumeroa, tuloksetta. Puhelimen akku alkoi olla vähissä, joten yrityksiäkin oli parasta säästellä. Miksi ihmeessä hän ei ollut ladannut puhelimen akkua täyteen kotoa lähtiessään? Miten yksinäiseksi ja avuttomaksi Tiia tunsikaan itsensä.
Kello lähestyi seitsemää. Tiia oli ollut liikkeellä jo pian neljä tuntia. Hän päätti pysähtyä hetkeksi lepäämään tielle osuneen kannon nokkaan. Hän otti puhelimen esille ja yritti akun loppumisen uhallakin taas kerran soittaa hätänumeroon. Nyt puhelin hälytti ja hätäkeskuksesta myös vastattiin.
Onneksi Tiialla oli puhelimessaan 112 Suomi -sovellus eikä hänen tarvinnut yrittää selittää sijaintiaan. Eikä selittämisestä olisi mitään tullutkaan, sillä melkein heti puheyhteyden synnyttyä Tiia ratkesi itkuun. Hän sai vain sanotuksi, että oli eksyksissä ja että oli löytänyt kannabisviljelmän. Nyyhkytysten keskellä Tiia huomasi, että kukaan ei enää vastannut. Akku oli nyt todellakin loppu ja puhelin mykkänä. Hän istui kannon päässä ja antoi kyynelten virrata. Ehtivätkö ne nähdä, missä olen?
Ei kai tästä nyt sitten voi edes liikkua mihinkään, jos ne tulisivat koordinaattien perusteella? Silloin Tiia kuuli aivan selvästi auton äänen. Tie, kai sinne kannattaa mennä, kun on selvästi niin lähellä, hän ajatteli uupuneena. Jalat tuskin kantoivat ja pää tuntui tyhjältä, ajatus takkusi.
Hetkessä Tiian ajatukset selkenivät. Hän oli kulkenut ison ympyrän. Tie, jolle hän huomasi saapuvansa, oli tuttu rantatie ja auto, jonka äänen hän oli kuullut, oli huumeveikkojen valkoinen paku. Se kääntyi mutkasta esille samalla hetkellä, kuin Tiia astui tielle. Rantaan ja veneelle oli muutama sata metriä matkaa. Auto pysähtyi ja molemmat etuovet aukenivat.
– Tossa se vitun muija nyt on! toinen kahdesta kaverista huusi äänessään vihaa ja voitonriemua.
– Mitä sä täällä nuuskit? toinen jatkoi.
Miehillä oli paljaat, täyteen tatuoidut käsivarret ja kumpikin heistä näytti siltä, että oli nostellut puntteja useammankin kerran. Tiia jähmettyi paikalleen. Hän ei saanut sanaa suustaan.
– Ehkä sä nyt tajuut häipyy täältä hyvän sään aikana, toinen kavereista sanoi.
– Mut ei me sitä voida noin vaan laskea lähtemään, toinen ärähti.
Miehet käskivät Tiiaa odottamaan paikallaan ja vetäytyivät autoonsa. Tiia oli liian väsynyt panemaan vastaan. Hän seisoi paikallaan ja katsoi, kun miehet viittoivat vilkkaasti ja näyttivät käyvän kiivasta sananvaihtoa pakunsa etupenkillä. Tiian mielessä tapahtumat alkoivat asettua järjestykseen. Miehet olivat kuvitelleet, että mistään päin ei ole näköyhteyttä heidän touhuihinsa, kunnes he huomasivat Tiian tulleen saareen. He päättivät pelotella yksinäisen naisen pois saaresta käärmeiden avulla, mutta kävikin niin, että tuo nainen alkoi nuuskia heidän touhujaan. Nyt piti päättää, mitä naiselle tehdään.
Lopulta miehet tulivat ulos autosta.
– Tajuutsä, että me ei tunneta minkäänlaista sääliä, jos sä meet kyttien puheille, toinen miehistä sanoi ja tuli seisomaan aivan Tiian eteen. Hän haisi tupakan ja hien sekoitukselle ja hänen silmänsä punoittivat.
– Niin, että pidä turpas kiinni, niin pysyt hengissä, toinen jatkoi ja tuli hänkin hajuetäisyydelle Tiiasta.
– Ei mulla oo mitään tarvetta kertoa mitään, Tiia sanoi väsyneenä. – Jos mä nyt vain saan lähteä tonne saareen. Mä lupaan, että pysyn hiljaa.
Miehet kuvailivat vielä värikkäästi Tiian mahdollista kohtaloa, jos hän erehtyisi mainitsemaan näkemistään asioista kenellekään tai missään. Heillä nimittäin on kavereita, jotka saavat pahaa jälkeä aikaan tarvittaessa. Sitten he sanoivat, että Tiia voisi lähteä saareen tai mihin vitun mestaan tahansa.
Tiia laahusti väsynein askelin kohti venettään. Kävellessään hän toivoi monta asiaa. Että poliisilla olisi tieto hänen olinpaikastaan, että miehillä ei olisi asetta ja jos heillä olisi, heillä riittäisi järkeä olla käyttämättä sitä ja että hän ehtisi vesille ennen kuin kaverit tulevat toisiin ajatuksiin. Jos hän ehtisi veneelle ja pääsisi vesille, ei olisi hätää. Ei miesten kannattaisi häntä tappaa. Heidän viljelmänsä paljastuisivat heti, kun Tiiaa alettaisiin etsiä. Mutta he saattaisivat keksiä, että Tiian voisi ottaa kuitenkin kiinni ja laittaa säilöön jonnekin. Se antaisi aikaa järjestellä asiat mökillä ja viljelmillä ja ehkä kadota maisemista.
Juuri rantaan päästessään Tiian korviin alkoi kantautua lähestyvän auton ääni. Viimeisillä voimillaan hän nopeutti askeleitaan ja veneelle ehdittyään työnsi sen nopeasti vesille. Hän oli jo muutaman kymmenen metrin päässä rannasta, kun tien suunnalta kuului karjahdus:
– Kytät! Se vitun ämmä!