pikkukertomuksia

-Moi Eeva, Anna täällä pitkästä aikaa.

– No hei Anna, kiva kuulla sun ääntä! Kuis paljon tässä on vuosia välissä?

– Tuossa laskeskelin, että kakstoista. Ylioppilaskeväästä tuli nyt 20, ja mehän tavattiin ohimennen Porvoossa, kun mä olin siellä työkaverin häissä ja sä lomailit silloisen miesystäväsi kanssa.

– Joo, niin taitaa olla. Ja se on viime syyskuusta alkaen mun mies, se miesystävä. Niin pitkälle päästiin ilman papin aamenta. Ja kaksi lastakin on jo, poikia molemmat.

Eeva on ehkä puheliain tietämäni ihminen, joten kuulumisten kertomisessa meni puolisen tuntia ennen kuin pääsin asiaan, jota varten soitin. En oikeastaan ollut kovin innokas ottamaan yhteyttä Eevaan, mutta koulukavrimme Marin lähettämä vierailukutsu oli niin yllättävä, että päätin ottaa selville kahden muun kutsutun aikeet.

– Siitä Marin kutsusta, meinaatko mennä?

– Kyllä aattelin astua junaan ja käydä Hyvinkäällä, Eeva sanoi.

– Niin, vois sinne mennä, vaikka toisaalta aika erikoinen kutsu. Eihän me mitään varsinaisia sydänystäviä oltu Marin kanssa. Taisi olla jotain kiusaamisjuttujakin yläasteella.

– Joo, samaa muistelin.

– Niin, oikeastaan oltiin aika ilkeitä. Siinäkin mielessä ihan hyvä mennä moikkaamaan, kun kerran kutsuu, sanoin.  Toisaalta jokin sai minut epäröimään ja olisin ehkä mieluummin kuitenkin jättänyt menemättä.

– Kiva joka tapauksessa vähän muistella menneitä, ei kai Mari pahalla muista.

Meitä oli päiväkodista asti tuttu kolmen kopla, Eeva, Tiina ja minä. Vietimme porukalla välitunnit, katsastimme poikia, kyselimme sanastoläksyjä ja arvostelimme opettajia ja varsinkin heidän pukeutumistaan. Lomilla teimme kaikenlaista yhdessä. Tyttöjen ikiaikaiseen tapaan yhtä pelattiin aina pois sakista. Mari oli se, jonka kanssa pois potkittu sitten oli pari päivää ennen sovinnontekoa. Muutenhan Mari ei oikein mahtunut joukkoon. Lomilla en minä ainakaan koskaan tavannut häntä. Muistaakseni hän vietti kesäisin paljon aikaa mummolassaan lähellä Oulua.

Eeva tiesi, että myös Tiina oli tulossa. Tiinalla on Järvenpäässä oma kauneussalonki, jossa Eeva käy säännöllisesti. Eeva työskentelee toimistosihteerinä Keravan kaupungin koulutoimessa, ja haluaa olla viimeisen päälle kammattu, meikattu ja puettu töihin mennessään. Sellainen hän oli jo kouluaikoina, ehdottomasti se kaunein ja rohkein meistä neljästä. Eeva oli juuri ollut Tiinan käsittelyssä ja he olivat sopineet, että menevät Hyvinkäälle samalla junalla.

Kutsun mukaan meidän pitäisi olla Marin kotona kuudelta. Ohjelmassa olisi päivällinen ja illan istumista vapaan ohjelman parissa. Joku yllätysnumerokin olisi kutsun mukaan luvassa. Tällainen yllätyksellinen kutsu ja vielä kutsussa kerrottu lisäyllätys eivät oikein sopineet siihen kuvaan, joka minulle oli jäänyt kouluajoilta Marista. Koululaisena ja varsinkin lukio-opiskelijana hän oli ollut tehtäviinsä keskittyvä, huomaamaton ja todellakin yllätyksetön tyttö. 20 vuotta on kuitenkin pitkä aika, ihminen voi muuttua siinä ajassa paljonkin. Sen tiesin, että Mari toimi anestesialääkärinä Hyvinkäällä, oli väitellyt ja opetti myös Helsingin yliopistossa tulevia lääkäreitä. Hän oli meistä neljästä päässyt pisimmälle, ainakin ammatillisesti.

Minä en ole alkuopetuksesta edennyt mihinkään sen jälkeen kun valmistuin luokanopettajaksi. En edes halua opettaa isompia. Neljänteen luokkaan asti olen kerran vienyt oppilaani, mutta viime vuodet olen saanut keskittyä ykkösiin ja kakkosiin, mikä sopii minulle oikein hyvin. Palkka ei ole suuren suuri, mutta kahden keskipalkkaisen tuloilla tulee hyvin toimeen, jos ei vaadi liikoja.

Sovimme treffit Hyvinkään rautatieasemalle. Tiina ja Eeva istuivat aseman edessä puistonpenkillä odottamassa, kun astelin alikäytävästä asemapihalle. Molemmat niin fresseinä ja täydellisessä tällingissä.

– Voi, tunnen itseni aivan harmaaksi hiirulaiseksi teidän rinnalla, sain halausten lomassa sanottua. Niin todella tunsin, vaikka olin ennen lähtöä satsannut ihan kunnolla peilin ääressä sutimiseen ja hienosäätöön. Mielessä ehti käydä ajatus, että näinhän olen aina tuntenut Tiinan ja Eevan seurassa. Olen ollut heille ikään kuin se välttämätön vertailukohta. Olen selitellyt ajan puutteella sitä, että yhteydenpito on jäänyt koulun jälkeen kokonaan. Nyt tajusin, että en ole sitä edes halunnut.

Kun halailut ja asiaan kuuluvat keskinäiset ihastelut oli käyty läpi, Mari käveli paikalle. Marilla oli punertavaksi värjätty tukka ja vähän oranssiin sävytettyä huulipunaa. Hoikkana ja kalliin näköisesti puettuna hän lähestyi meitä hymyillen. Hän ei halannut, vaan kätteli jotenkin asiallisen oloisesti ja toivotti tervetulleeksi Hyvinkäälle. Tiinan ja Eevan ilmeistä saattoi lukea sen, mitä itsekin ajattelin: Onko tuo se sama harmaa Mari, joka koulussa aina jäi toisten jalkoihin?

Kävelimme ylikulkusillan kautta vajaan kilometrin matkan Marin kerrostalokodille. Avaran olohuoneen ikkunasta näkyi Hyvinkään erikoisen muotoinen kirkko. Koti oli valoisa, mustavalkoiseksi kalustettu ja todella tilava kerrostalokodiksi. Mari oli itse laatinut illallisen, joka aloitettiin samettisella parsakeitolla. Pääruokana oli lohta vihannesgratiinin kera ja tuoresalaattia. Kukin vuorollaan kertoi ruokailun lomassa lukion jälkeisistä tekemisistään ja elämäntilanteestaan. Eevalla oli kaksi lasta niin kuin minullakin ja Tiina oli kymmenvuotiaan tyttären yksinhuoltaja. Olimme kai kaikki kuvitelleet, että Marilla ei olisi perhettä, mutta hän kertoikin olevansa ensi syksynä yläkouluun menevien kaksostyttöjen äiti. He olivat parhaillaan isänsä kanssa Tukholmassa isän vanhempia tapaamassa. Marin mies on myös lääkäri ja työskentelee Hämeenlinnassa. He veneilevät kesäisin paljon Suomen sisävesillä ja lomailevat talvella etelässä, joten kerrostaloasunto on järkevä asumismuoto.

Siirryimme ruokapöydästä olohuoneeseen nauttimaan kahvia ja Marin itse omalla reseptillä valmistamaa jäätelöä. Sen herkullinen maku oli hänen mukaansa peräisin hunajasta ja rommista. Mari kertoi harrastavansa jälkiruokia ja yhdistelevänsä eri aineksia hyvinkin rohkeasti, vähän vieraista riippuen. Tälläkin kertaa sekoitus oli hyvin tarkkaan harkittu, Marin mielestä juuri tälle porukalle sopiva.

Siinä tyylikkäällä nahkasohvalla istuessani huomasin tulevani jotenkin uneliaaksi. Liikkeeni hidastuivat ja silmäni pyrkivät sulkeutumaan. Kuin sumun läpi päähäni ikään kuin kiemurteli ajatus, että tässä on nyt se yllätys, jota Mari on puuhannut meille. Näkökenttäni tuntui hämärtyvän ja kuulin muiden puheen kuin jostain kaukaa, kaikuvana, ja samalla se vaimeni vaimenemistaan. Ehdin juuri nähdä Eevan silmien sulkeutuvan. Siihen loppuvat muistikuvani tuosta illasta.

Joku soi taukoamatta. Tunnen nousevani jostain syvältä, maan uumenista tai tunnelista. Tunnistan oman puhelimeni äänen. Pinnistelen silmäni auki ja saan vaivoin nostettua pääni pystyyn. En hetkeen tajua missä olen. Puhelin lakkaa soimasta. Katson typertyneenä alastomaan olentoon minua vastapäätä. Sehän on Eeva, pitkät hiukset olkapäillä kahdelle letille solmittuina, retkottamassa valkoisella sohvalla. – Lihonut on Eevakin, ehdin ajatella ennen kuin huomaan olevani myös itse alasti. Puhelin alkaa taas soida, mutta en jaksa nousta.

– Mitä täällä on tapahtunut? saan lopulta sanottua, käheästi ja yskien. Eeva avaa silmänsä ja nostaa voihkaisten päänsä pystyyn. Hänen katseensa on kauhistunut ja kauhistuneisuutta lisää levinneestä ripsiväristä mustuneet silmänaluset.

– Tiina! Eeva huudahtaa sitten epäuskoisella äänellä.

Tiina retkottaa lattialla, myös ilman vaatteita, vain ruskeat nauhakengät jalassaan. Hänkin herää tähän painajaismaiseen todellisuuteen, nousee vaivalloisesti istumaan ja katsoo meitä kahta epäuskoisen näköisenä. Jokainen meistä muistaa viimeistään nyt missä olemme. Olemme Marin kodissa. Vain Maria itseään ei näy missään. Keraaminen seinäkello näyttää puolta yhtätoista. On valoisaa ja siis aamupäivä. Olemme nukkuneet yli puoli vuorokautta.

Eeva sai meistä kolmesta itsensä ensimmäisenä jotakuinkin tolkulliseen tilaan. Hän meni kylpyhuoneeseen, pesi kasvonsa kylmällä vedellä ja alkoi tutkia huoneistoa meidän kahden vielä kootessa itseämme.

– Täällä on kaikkien kuteet, Eeva huusi eteisestä.

Siellä olivat siististi naulakossa jokaisen vaatteet omilla ripustimillaan, ikään kuin lapsille illalla varattuina, odottamassa pukeutumista. Muutenkin kaikki asunnossa oli moitteettomassa järjestyksessä. Vain me vieraat muodostimme vastakohdan tuolle säntilliselle siisteydelle. Vähin äänin aloimme vaivalloisesti vääntää vaatteita päällemme. Kenelläkään ei ollut kiire sanoa mitään, vaikka tarve puhumiseen oli polttava. Jokainen meistä soitti kotiin, mutta kukaan ei kertonut mitä meille oli tapahtunut. Minä olin muka vain jäänyt yöksi, kun muutkin jäivät, Eevalla oli sama selitys, ja Tiina kertoi soittavansa muuten vain, kun puhui isänsä luona olevalle tyttärelleen.

– Sun muuten kannattaa käydä vilkasemassa ittees peilistä, Tiina huomautti saatuaan itsensä puettua.

En ollut uskoa silmiäni, kun katsoin naamaani kylpyhuoneen peilistä. Ihan hirveä meikki, voimakkaan lilan väristä huulipunaa, mustat paksut kulmat, glitteriä yläluomissa ja poskipäillä. Kuin ensimmäistä kertaa diskoon menossa.  Jostakin muistin alimmista kerroksista mieleeni nousi tapaus vuosikymmenten takaa.

– Tämä oli nyt varmaan kuittia sieltä kouluajoilta, aloitin lopulta.

– Ihan outoa, Eeva puuskahti.

Tiina ei sanonut vielä mitään. Arvelin heidän kuitenkin tekevän samaa muistelutyötä kuin minäkin, sillä kumpikaan ei halunnut ruveta soittamaan Marille tai etsimään häntä. Ei ollut tarvetta kysyä häneltä mitään, vaikka pää oli täynnä kysymyksiä.

Minulla oli jano ja menin keittiöön etsimään juomalasia. Huomasin, että keittiön pöydällä oli kirjekuori. Siihen oli kirjoitettu meidän kolmen nimet. Avasimme kirjeen yhdessä. Minulle ainakaan sen teksti ei nyt enää ollut yllätys.

Hyvät ”ystäväni” kouluajoita, Eeva, Tiina ja Anna.

Teillä ei ole mitään hätää. Aine, jota elimistössänne on, poistuu luonnollista tietä parissa päivässä. Lievää päänsärkyä voi esiintyä ja pahimmillaan oksentelua, mutta mitään varaa niistä ei ole.

Olen tämän päivän töissä sairaalalla ja jään päivystämään huomisaamuun asti. Siihen mennessä odotan teidän suorittavan kaksi tehtävää.

1. Käykää yhdessä läpi ulkonäkönne ja vaatetuksenne (tai sen puute) ja kirjoittakaa tämän paperin toiselle puolelle se, mitä tiedätte minun haluavan lukea. Jokainen kirjoittaa tekstin omalta osaltaan.

2. Esittäkää minulle anteeksipyyntö.

Kun olette nämä asiat tehneet, olemme tasoissa, ja menneet saavat puolestani olla menneitä.

Voitte olla yhteydessä poliisiin, en tule puolustelemaan itseäni muilla kuin tosiasioilla.

Jääkaapissa on syötävää ja juotavaa. Kaapista löytyvät kahvintekotarpeet.

Antoisaa päivää!

Mari

– Niin, minä letitin Marin hiukset silloin yläkouluaikaan ja nauroin sitten, kun se oli niin hassun näköinen, Eeva aloitti. Puhuessaan hän purki omia, Marin punomia lettejään.

– Ja osoitit Maria koko luokalle, minä jatkoin hiljaa. Sitten me kaikki naurettiin. Kun ujo Mari punastui, ei naurusta meinannut tulla loppua. Kukaan ei puolustanut Maria.

– Mut silti. Ei tuo nyt niin kauheeta ollu, Tiina tuhahti ja jatkoi, että Mari oli niin avuton aina.

Mari oli koko kouluajan jotenkin hauras ja heikko. Hän ei koskaan pannut vastaan, kun häntä kiusattiin. Nyt kun aloimme muistella noita tapahtumia, tajusimme, että kiusaaminen oli melkein päivittäistä. Silloinkin, kun meistä kolmesta joku liikkui Marin kanssa, siinä oli jotain epätasa-arvoista. Mari tarjosi karkkeja ja antoi apua kotitehtävissä, hän lainasi kyniä ja kumeja, toi unohtuneen laukun käytävästä. Mutta ei koskaan toisin päin.

Kerran teimme myös kolmestaan todella ilkeästi Marille. Se tapahtui meillä. Äitini kehui aina Maria. Mari ei meikannut, pärjäsi koulussa ja käyttäytyi kauniisti. -Siinä on hyvä malli sinulle, äiti sanoi monta kertaa. Manasin asiaa Tiinalle ja Eevalle koulun välitunnilla. Tiina keksi, että voisimme tehdä pienen jekun Marille ja antaa äidilleni samalla opetuksen. Pyysin Marin meille koulun jälkeen. Sanoimme Tiinan ja Eevan kanssa, että nyt laitetaan Mari nätiksi. Vaikea sanoa pitikö Mari meikkituolissa istumisesta. Ei hän kuitenkaan vastustellut, kun tuunasimme hänet oikein viimeisen päälle diskomeikkiin, paksu kerros värivoidetta, räikeää huulipunaa, glitterit poskipäihin ja luomiin. Sitten äiti tietysti tuli kotiin juuri, kun Mari oli saatu tällättyä oikein perusteellisesti. Äidin ilme olisi ollut kuvaamisen arvoinen. Eipä enää tullut mainintoja Marin erinomaisuudesta. Mitä Mari itse oli tuossa tilanteessa ajatellut, se alkoi valjeta minulle viimeistään nyt, vaikka olin kyllä aina tiennyt, että tekomme ei ollut ihan viaton.

– No minä ainakin tiedän mitä kirjoitan, sanoin ja huomasin, että ääneni värähti.

Otin kynän ja käänsin Marin kirjeen puhtaan puolen.

Mari, loukkasin sinua todella syvästi ja käytin hyväkseni hyväuskoisuuttasi silloin, kun kasiluokalla meikkasimme sinut meillä kotona ja äiti näki sinut meikissä, jota et itse koskaan itsellesi olisi laittanut. Vasta nyt tajuan miten rankasti kohtelin sinua kouluaikoina. Olit kuitenkin uskollinen ystäväni. Olen todella pahoillani ja pyydän anteeksi.

Eeva otti paperin minulta ja kirjoitti oman osuutensa saman kaavan mukaan. Tiinalle kirjoittamisen aloittaminen näytti tuottavan vaikeuksia.

– Mun kai pitää kirjottaa niistä kengistä, Tiina sanoi vastentahtoisesti, -se nyt oli ihan normipilantekoa, emmä tollasesta ite loukkaantuis, hän vakuutteli.

Lieneekö Tiina koskaan ollut kiusaamisen kohteena, tuskin. Joka tapauksessa hänkin teki lopulta osuutensa. Kouluaikoina sitä aina sai itsensä vakuuttumaan, että oma tai toisten toiminta oli vain hauskaa leikkiä eikä sitä pitänyt kenenkään ottaa tosissaan. Kun Tiina nauroi Mari-mummon nauhakenkiä ja asetti oman seitsemän sentin korolla varustetun kenkänsä Marin kengän viereen, minua nauratti siinä kuin kaikkia muitakin. Eihän tuollaisesta kukaan loukkaannu, niin päätimme porukalla silloin ajatella.

Kukaan meistä ei harkinnut rikosilmoituksen tekemistä, ei edes Tiina. Olisi noloa kertoa tapahtuneesta poliisille tai kenellekään. Sitä paitsi, sen tajusin jo alastomana sohvalla heräillessäni, Mari oli tasoittanut tilit, ja se tuntui oikealta. Me olimme nöyryyttäneet ja kiusanneet häntä, ja nyt hän teki saman meille.

Tiinan ja Eevan kanssa en ole tuon tapauksen jälkeen ollut tekemisissä. Sen sijaan Mari on yksi parhaista ystävistäni. Emme palanneet tuohon vierailuiltaan kuin kerran jälkeen päin. Sanoin hänelle, että ei olisi ollut ihme, jos hän olisi päättänyt päivämme kerta kaikkiaan. – Saatte kiittää onneanne, että valitsin anestesiologian kirurgian sijasta, Mari totesi lakonisesti.

Silloin oli sateinen kesä, tavallistakin sateisempi. Jaska manasi jatkuvaa ruohonleikkaamista ja saven nousemista kehnosti perustetulle nurmikolle. Olisikohan ollut yhtään täysin aurinkoista päivää? Ehkä kaksi tai kolme. Mutta minä en muista tuota kesää sateen tai saven takia. Minulle se jäi mieleen ehkä paremmin kuin mikään muu kokemani kesä, ja niin monesta syystä. Ehkä minulla oli viidenkympin villitys tai joku hormonihyökkäys, joka tapauksessa saatoin itseni ja läheiseni tilanteisiin, joihin en ikinä olisi uskonut ketään saattavani.

Tapasin hänet jonottaessani pankkiautomaatille toukokuun puolivälin tienoilla, silloin, kun krookukset kukkivat talomme seinustalla. Minulta putosi pankkikortti kadulle. Hän jonotti takanani ja nosti kortin. Katseemme kohtasivat, hän hymyili ja sanoi jotain, että mukava ojentaa kortti nätille tytölle. Kiittelin hämmentyneenä ja mielissäni. Miten mukavasti kutitti sisintäni tuo ”nätti tyttö”. Reilut viisikymmentä, veltostunut ja elähtänyt, ja joku sanoo nätiksi. Kun olin nostanut käteiseni, tuo arvioini mukaan minua vähän nuorempi komistus toivotti vielä automaatille siirtyessään kaunista kesää kauniille naiselle. Noiden sanojen saattelemana tunsin lähes leijuvani kotiin. Reilusta 80 kilostani tuntui hupenevan kolmannes ja selkäni suoristui niin itsevarmaan asentoon, että en sellaista ryhdikkyyttä ollut kokenut enää vuosikymmeniin.

Tietysti toivoin näkeväni hänet uudestaan. Minuun oli tuossa ehkä minuutin mittaisessa kohtaamisessa pesiytynyt jano kauniisiin sanoihin ja kohteliaisuuksiin. Yritin olla ajattelematta ja toivomatta, mutta palasin mielessäni tuohon hurmaavaan mieheen aina uudestaan. Huomasin usein keskustassa käydessäni tarkkailevani siellä liikkuvia ihmisiä, etsin katseellani häntä ja istuin tavallista tiheämmin torikahvilan muovituolille siemailemaan kahvia, hitaasti ja hartaasti.

Vajaan viikon kuluttua ensitapaamisesta näin lopulta hänet jälleen. Se tapahtui yllätyksekseni kotini lähellä olevalla huoltoasemalla. Menin tankkaamisen jälkeen huoltamon kahvioon ostamaan kurkkupastilleja, ja siinä hän istui muutaman metrin päässä minusta, ikkunapöydässä kahvikupin ääressä. En tarvinnut miettiä miten tohtisin lähestyä häntä, sillä hän nousi oitis paikaltaan nähtyään minun tulevan sisään. – Jaaha, torin pankkiautomaatin kaunotar, mukava tavata taas!

Istuin kahville hänen kanssaan. – Manu, hän esitteli itsensä ja tarttui käteeni kaksin käsin. Siitä se sitten alkoi.

Kesäkuun alusta elokuun puoliväliin asti ei mennyt yhtään viikkoa, ettemme olisi ainakin lyhyesti tavanneet. Manu kertoi boikotoivansa kännykkää ja sosiaalista mediaa, joten emme soitelleet tai lähettäneet viestejä. Sovimme aina seuraavan tapaamisen ajan ja paikan erotessamme. Jätin jopa jokakesäisen Tukholman-risteilyn väliin enkä hingunnut muutakaan reissaamista, mistä Jaska oli vain tyytyväinen. Sukulaisissa Keski-Suomessa viivyimme vain muutaman päivän. Jaska sai rauhassa keskittyä kalastamiseen kaupungin lähivesillä ja tikanheittokisoihin keskustassa kantapubissaan.

Olin onnellisempi, kuin vuosiin. Meillä oli oikeastaan Jaskankin kanssa paljon mukavampaa nyt, kun en lastannut häntä romanttisilla toiveilla tai protestoinut kavereiden kanssa olemisesta. Mielestäni Manu teki selvästi hyvää avioliitolleni. Arkihan oli jo vuosikymmenen ajan ollut hyvin harmaata. Olimme Jaskan kanssa asiallisissa väleissä, mutta oikeastaan vain yhteinen koti ja siihen liittyvät käytännölliset ja taloudelliset asiat pitivät meitä yhdessä, ehkä myös sukulaiset sekä samat lapsuusmaisemat ja tuttavat Keski-Suomessa. Lapsia emme aikanaan saaneet, joten siinäkin mielessä oli hiljaista. Nyt kaikki tuntui muuttuvan. Elämään tuli väriä, ja se heijastui kotiinkin.

Heinäkuun alussa Jaska lähti muutaman kaverinsa kanssa Lappiin viikoksi. Tuon viikon aikana tapasimme Manun kanssa joka päivä. Hän halusi nähdä kotini, ja yhtenä päivänä sovimme, että hän tulee käymään meillä. Manu tuntui käsittävän tilanteen kannaltani loistavasti ja sanoi tulevansa salkun kanssa, ikään kuin olisi oikealla asialla. Mehän asumme hiljaisella omakotitaloalueella, jossa jutut lähtevät herkästi liikkeelle. Esittelin ensin pihan ja kasvimaan, erityisen ylpeä kerroin olevani porkkanoistani, jotka olivat jo nyt syötävässä kunnossa. Manu oli tässäkin tilanteessa hurmaava, kehui ja ylisti aikaansaannoksiani. Sanoi, että piha oli yhtä kukoistava kuin sen vaalija. Työkaluvajaankin hän kurkisti ja kehui sen erinomaista järjestystä. Mielessäni kävi ajatus, että olisi ihanaa jakaa tämä kaikki Manun kanssa. Elämä olisi niin paljon kauniimpaa ja värikkäämpää hänen kanssaan.

Sitten koitti tuo elokuun 17. päivä, jonka tapahtumia en varmasti ikinä unohda. Tulin töistä vähän jälkeen neljän ja kotikadulle kääntyessäni huomasin, että naapurin lippu oli puolitangossa. Järkyttävää, ajattelin, ei kai Unto Raita ole kuollut? Hänhän on hyväkuntoinen eikä vielä edes kahdeksaakymmentä. Raidan pihassa oli poliisiauto ja moottoripyörä.

Naapuritalomme oli Unto Raidan lapsuudenkoti, jossa hän oli Helsingin opiskeluvuosiaan lukuun ottamatta asunut koko ikänsä. Arvostettu lakimies, joka sulki oman yhden miehen toimistonsa vasta pari vuotta sitten. Kaija-vaimo kuoli äkillisesti nopeasti edenneeseen haimasyöpään pian toimiston sulkemisen jälkeen. Unto harmitteli monesti sitä, että ei ollut aikaisemmin vetäytynyt säännöllisestä työstä. Nyt yhteistä vapaata Kaijan kanssa ei ehtinyt kertyä kuin muutama kuukausi.

Jaskalla oli vapaapäivä, ja hän oli huomannut lipun ja poliisit, mutta ei tiennyt tapauksesta mitään. Hän ei ollut erityisen hyvissä väleissä Unton kanssa. Tieliittymä kadulta molempiin pihoihin oli osa Tarmon tonttia ja siten rasituksena hänelle. Muunlaiseen järjestelyyn emme saaneet kaupungilta lupaa silloin, kun ostimme oman tonttimme Untolta. Kauppakirjaan merkittiin, että yhteisessä käytössä olevaa liittymän osaa hoidetaan vuorotellen. Jaska oli Unton mielestä liian hidas niin lumitöissä kuin kivituhkan haravoinnissa. Itse en näihin töihin osallistu, joten minulla oli hyvät välit Unton kanssa. Tavallaan oli hauskaakin päivitellä yhdessä Jaskan saamattomuutta.

Katselimme naapurin tapahtumia ikkunasta. Pian paikalle ajoi ruumisauto, ja talon takaa kannettiin peitetty ruumis autoon. Saman tien se lähti pihasta poliisiauton saattelemana. Moottoripyörä jäi pihaan ja poistui vasta illalla. Näytti olevan Raitojen pojanpoika. Unton ja Kaijan ainoa lapsi oli menehtynyt liikenneonnettomuudessa jo parikymmentä vuotta sitten. Siinä ikkunan ääressä seisoessa kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Jaska tuli vierelle ja kietoi kätensä olkapäitteni ympäri. Se tuntui hyvältä. Olin tyytyväinen, että emme Manun kanssa olleet sopineet mitään seuraavasta tapaamisesta. Manu oli kertonut olevansa lähdössä työmatkalle Viroon eikä osannut sanoa milloin tulisi takaisin. – Löydän kyllä muruseni, hän sanoi erotessamme ja hymyili tuota hymyä, joka sai minut aina melkein polvilleen. Nyt tuntui hyvältä olla siinä Jaskan kanssa. Ensimmäistä kertaa tunsin myös jonkinlaista huonoa omaatuntoa tekemisistäni.

Päivien kuluessa aloimme saada selkoa tapahtumista naapurissa. Unton pojanpoika, parikymppinen kaveri, oli lomareissullaan piipahtanut tapaamaan pappaansa ja löytänyt tämän makaamasta kellarin portaikosta takapihalta. Paikka on suojassa katseilta, sillä tonttia ympäröi kuusiaita, jota Unto oli leikannut säännöllisesti. Se oli niin tiheä, että muodosti täydellisen näköesteen kadulta ja naapuritonteilta takapihalle. Kaikkein kauheinta tapahtumassa oli, että kysymyksessä näytti olevan henkirikos. Kuolinsyynä oli ollut voimakas isku takaraivoon terävällä esineellä. Kirveestä puhuttiin, mutta kukaan ei ollut ihan varma asiasta. Sellaistakin huhuttiin, että itse teko oli tapahtunut sisätiloissa ehkä jo edellisenä päivänä tai yönä, ja ruumis oli sitten nostettu ikään kuin esille. Oli hirveää kuvitella kaikkea tapahtunutta, ja muutaman kymmenen metrin päässä meiltä. Ja miksi, mitä kenelläkään voisi olla noin vakavasti Untoa vastaan? Olihan hän omanlaisensa, ja hyvin jyrkkäkin joissakin asioissa, mutta, että ihan tappaa piti…

Kun naapurustossa olimme vielä täydellisen järkyttyneitä tapahtuneesta, poliisikuulustelut aloitettiin. Poliisit kyselivät mahdollisia havaintojamme, käsitystämme siitä, keitä Unton luona yleensä vieraili sekä suhteista naapureiden välillä. Yritimme Jaskan kanssa selvittää omasta puolestamme kaiken tietämämme niin tarkkaan, kuin osasimme. Luonnollisesti kaikki lähitienoon asukkaat halusivat tapauksen selviävän mahdollisimman pian. Pelon ilmapiiri oli levinnyt alueellemme, ja se jollakin tavalla lähensi meitä naapuruksia toisiimme. Liikkeellä oli monenlaista arvelua ja huhua. Joku tiesi kertoa, että surma-ase oli löydetty Raidan tontilta, peitettynä lehtikompostiin kuusiaidan viereen. Ja kirves se oli ollut.

Olin keittämässä omenahilloa, kun poliisista soitettiin. Minua ja Jaskaa pyydettiin poliisilaitokselle seuraavana päivänä heti aamusta. Molemmilla oli työpäivä, mutta aikataulussa ei voitu joustaa. Valvoin lähes koko edellisen yön, sillä vaikka tiesin, että minulla ei ollut mitään tekemistä rikoksen kanssa, oli kauheaa joutua kuulusteltavaksi. Miksi ihmeessä meidän pitää mennä laitokselle? Jaska ei ollut huolissaan. Hän kuorsasi vieressäni syvässä unessa illasta aamuun asti.

Poliisilaitoksella meille esitettiin samoja kysymyksiä kuin oli esitetty jo aiemmin. Millaiset välit meillä oli uhriin, entä muilla naapureilla, tiesimmekö ketään Unto Raidan vihamiestä, keitä naapurissa kävi, oliko viime päivinä havaittu jotain erityistä, ja niin edelleen. Sitten, aivan varoittamatta, kuulustelua tekevän virkamiehen takaa tulee toinen poliisi kädessään kirves. Aivan samanlainen kirves, kuin meillä on ulkovarastossa. – Onko tämä kirves teille tuttu? poliisi kysyy. Katsomme toisiimme ällistyneinä. En saa sanaa suustani. Jaska änkyttää, että kyllä se tutulta näyttää, meillä on samanlainen. – Mutta eihän tuo voi olla meidän, hän jatkaa. Kauhun jähmettämänä katson kirvestä. Jaskaan en uskalla enää nostaa katsettani.

Kuulustelu jatkuu. Milloin oman vajamme kirvestä on käytetty viimeksi ja kuka on käyttänyt, onko sitä lainattu kenellekään, pidetäänkö vajan ovi lukossa, ja niin edelleen. Sitten lähdemme kahden poliisin kanssa meille. Toinen heistä pyytää avaamaan vajan oven. Kirvestä ei näy missään.

En ole koskaan käyttänyt kirvestä, tuollaisia välineitä vaativat voimahommat ovat meillä Jaskan työtä. Sen poliisitkin näyttivät uskovan, kun kumpikin niin vakuutimme. Mutta Jaska? Ei, Jaska ei ikinä ryhtyisi mihinkään veritekoon. Hän on hidas suuttumaan eikä myös ole pitänyt tapanaan hautoa asioita.

Mutta kirves oli meidän, ja Jaskaa kuulusteltiin nyt useampaan kertaan. Hänen tilanteensa oli tukala, sillä hän oli viettänyt lähes koko surmapäivän sisällä, kukaan ei ollut nähnyt häntä. Oli rankkaa katsoa tuota niin tuttua miestä, jolle vähitellen alkoi valjeta millaiseen pinteeseen hän oli joutumassa. Joku oli kuulusteluissa vihjannut, että Jaskalla ja Untolla oli ollut kränää liittymän hoidosta. Siitä oli tehty pitkään ja perusteellisesti selvitystä, että minkälaista epäsopua ja miten riitoja oli ratkottu. Saatoin vain kuvitella, miten vaikea tuollainen tilanne on ollut Jaskalle. Vähäpuheinen mies, joka ei muutenkaan tahdo saada sanaa suustaan, ei varmasti ole ollut paras itsensä puolustaja.

Kahden kuulustelupäivän jälkeen annoin lopulta periksi ajatuksille, jotka pyrkivät pintaan jo vajan ovella. Manu. Manu on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Viimeisestä tapaamisestamme alkoi olla kaksi viikkoa aikaa eikä Manua ollut näkynyt eikä kuulunut. Puhelinnumeroahan minulla ei ollut, ei myöskään mitään osoitetietoja. Tosiasiassa Manu ei ollut kertonut oikeastaan mitään sellaista itsestään, että sen perusteella voisin edes yrittää saada yhteyden häneen.

Miten monesti olenkaan jälkeen päin ihmetellyt itseäni. Minun olisi pitänyt nähdä sulavan käytöksen ja loputtomien kohteliaisuuksien läpi. Ja miten ihmeessä en osannut nähdä ristiriitaa Manun puheiden ja ilmeisten tosiasioiden välillä. Hän odotti muka avoautoaan, joka oli lainassa veljellä. Kun se olisi taas hänellä, voisimme lähteä ajelulle. Puhetta oli myös kesäpaikasta Päijänteellä, mutta senkin Manu oli yksinäistä kesää odotellessaan luvannut sukulaisten käyttöön. Syksymmällä sitten menisimme sinne saunomaan ja rentoutumaan. Etelänmatka tehtäisiin sitten talven kylmimpään ja synkimpään aikaan. En minä nyt ihan kaikkea ottanut tosissani, mutta hetkeäkään en ollut pitänyt Manua valehtelijana. Vähän vain herttaisen lapsellisia olivat nuo hänen haaveensa mielestäni. Jotenkin kaunista oli ollut minusta sekin, että Manu ei näyttänyt olevan kiinnostunut seksistä. Hän ei kietonut minua otteeseensa käsivarsillaan vaan taitavasti punotuilla sanoilla.

Lopulta minun oli pakko ottaa Manu puheeksi Jaskan kanssa. En enää kestänyt katsella hänen yhä epätoivoisemmaksi käyvää olemustaan ja jatkuvaa paikkojen penkomista. Ikään kuin kirves voisi olla jossain muualla kuin ulkovarastossa. Kyllä se vain olisi nyt Jaskankin myönnettävä, että kirves oli meidän varastostamme ja meidän kirveemme. Ja Manu voisi olla selitys sekä kirveen katoamiselle että surmatyölle.

Aluksi Jaska ei tuntunut tajuavan kertomani merkitystä. Hän katsoi minuun epätoivoisen näköisenä ikään kuin olisin vain lisännyt hänen taakkaansa. Ja niinhän minä tietysti teinkin. Sanoin sitten, että tiedän tehneeni väärin, mutta Manu saattaa olla ratkaisu koko tähän sotkuiseen vyyhteen. Kun olin itkien ja itseäni moittien saanut kerrottua Manun käymisestä meillä, Jaska lopulta tajusi. Hänen kasvoillaan näkyi ristiriita kauhun väistymisen ja loukkaantumisen välillä, mutta olin oikeastaan aika varma siitä, että hän lopulta antaisi minulle anteeksi. Minua oli höynäytetty, mutta en sentään ollut jakanut vuodetta vieraan kanssa.

Tuon keskustelun jälkeen minusta tuntui, että järkeni alkoi taas toimia ja ajatustoimintoni olivat ikään kuin puhdistuneet. Täynnä päättäväisyyttä ja ajatukset kirkkaina soitin meitä kuulustelleelle poliisille ja pyysin päästä hänen kuultavakseen. Hän kyseli asiaani jo puhelimessa tarkemmin ja kuunteli tarinani kyllä loppuun asti. Hymähtelyistä ja lyhyiden välikommenttien äänensävystä saatoin kuitenkin päätellä, että hän ajatteli minun keksineen koko jutun mieheni pelastamiseksi. Mitä muuta saatoin odottaakaan? Mies, jolla ei ollut mitään muuta kuin nimi ja muutama vaatekerta – olisiko sellainen muka todella olemassa, ei varmastikaan. Poliisi lupasi kuitenkin ottaa minut vastaan ja käydä väittämäni asiat läpi yksityiskohtaisesti.

En osaa sanoa, vakuuttuiko poliisi tarinastani sittenkään, kun istuin vastapäätä häntä kertomassa sitä uudelleen ja vastaamassa hänen kysymyksiinsä. Onneksi minulla oli kuitenkin mielessä päivämääriä ja erityisesti se päivä, jolloin Manu, vai kuka lieneekin, oli käynyt meillä ja milloin näin hänet viimeksi. Nyt olin joka tapauksessa kertonut kaiken sekä Jaskalle että poliisille. Jos asia ei tästä etene oikeaan suuntaan, minun on otettava itse vastuu sen etenemisestä, ajattelin. Ja nyt en voi ajatella mainettani tai sen menetystä, nyt on saatava murhamies kiinni.

Muistin muutamia asioita Manun ulkonäöstä ja vaatetuksesta. Yhdellä yksityiskohdalla saattaisi olla merkitystä. Laadin facebookiin ilmoituksen, jonka julkaisin ihan omalla nimelläni ja yleisellä jakelulla. Kerroin siinä etsiväni ”n. 180-senttistä, hoikkaa ja sporttista, kokonaan kaljua miestä, jolla on kaulassa vasemman korvan alapuolella sisiliskoa muistuttava tatuointi sekä saman puolen korvassa hopeinen nappikorvakoru. Mies käyttää itsestään ainakin nimeä Manu.” Vastaukset pyysin yksityisviesteinä. Ja kyllä niitä tulikin. Kahden päivän kuluessa olin saanut kahdeksan viestiä, joista jokainen koski luultavasti juuri etsimääni ”Manua”.

Vein viestit nähtäväksi poliisille, ja nyt muuttuikin koko tutkinnan suunta. Poliisi oli siihen valmis varmasti senkin takia, että Jaskaan kohdistunut tutkinta ei edennyt mihinkään. Oikeuslääketieteellisissä tutkimuksissa oli varmistunut, että surmatyö oli tehty jo paljastumista edeltävänä yönä. Silloinhan Jaska nukkui kotona omassa sängyssään, ja minä pystyin sen vakuuttamaan todeksi. Mikään kirveen lisäksi ei viitannut Jaskaan. Sitä paitsi hänellä ei ollut edes liikennerikkomusta tilillään. Hän oli kaikin puolin mitä epätodennäköisin tekijä.

”Manua” alettiin etsiä löytämieni kontaktien avulla. Poliisi ei kertonut minulle tutkimuksistaan juuri mitään, mutta oman viestittelyni kautta karu totuus tuosta hurmaavasta kaverista oli valjennut minulle ihan riittävän selkeästi. Kysymyksessä oli ammattihuijari, joka oli ilmeisesti vuosikausia elellyt satunnaisesti tapaamiensa naisten varoilla ja pitänyt yllä useampaa suhdetta yhtä aikaa. Itsetuntoni oli palasina, mutta se ei estänyt minua toimimasta. Kuvittelemani rakkaus oli korvautunut sitä paljon voimakkaammalla vihalla ja kostonhalulla. Mitään en toivonut niin hartaasti, kuin Manun saamista satimeen.

Minun tapaukseeni ei ollut liittynyt taloudellista hyväksikäyttöä. Manu oli tarjonnut minulle kahvit ja joitakin kertoja ateriankin eikä ollut pyydellyt rahaa lainaksi. Minuun yhteyttä ottaneet Manun entiset tai tämänhetkiset heilat eivät ainakaan tienneet hänen sekaantuneen mihinkään väkivaltarikokseen. Ainakin parilla heistä oli sama tilanne facebook-päivitykseni jälkeen, kuin itselläni oli ollut jokunen päivä aikaisemmin, joten heiltä ei aluksi saanut mitään tietoja, ainoastaan epätoivoista parhain päin selittämistä. Joka tapauksessa näytti siltä, että Manullakaan ei ollut petoksia vakavampaa rikostaustaa. Ja mikä liitti hänet Unto Raitaan?

Poliisi sai parissa viikossa selville Manun, oikealta nimeltään Reijo Pasasen, olinpaikan. Hän ei suinkaan ollut työmatkalla Virossa tai muuallakaan varsinaisessa työssä, vaan hoitelemassa bisneksiään Vaasan tienoilla. Sen hetken lemmenluritusten kohde otti minuun yhteyden ”ihan vain kaiken varalta”, kertoakseen, että hänellä on juuri kuvatun näköinen miesystävä tatuointeineen kaikkineen, mutta kysymys ei voi olla hänestä. Minun siis kannattaisi olla vähän varovaisempi julkisen viestittelyni kanssa. No, pari päivää myöhemmin häneltä tuli viesti, että hänen rakkaansa oli kadonnut saatuaan tietää, että hänen tuntomerkeillään oli etsintä käynnissä. Ehkä sittenkin oli kysymys hänestä, mitä viestittäjän mielestä oli kylläkin lähes mahdotonta uskoa. Poliisi alkoi tämän perusteella kohdistaa etsintänsä oikealle alueelle, ja pian, erään toisen vihjeen perusteella, Reijo Pasanen saatiin kiinni. Kävin tunnistamassa hänet poliisiasemalla, nopeasti ja kylmästi. Kuulustelujen etenemisestä en saanut mitään tietoa.

Lokakuun alussa poliisi otti yhteyttä tapauksen tiimoilta ja ilmoitti, että Pasasta ei pystytty liittämään rikokseen millään tavalla. Hän oli tekoaikaan ollut todistetusti toisella puolella Suomea. Jaska oli siis edelleen pääepäilty, joskin todisteita häntä vastaan ei ollut löytynyt kirvestä enempää. Epäiltynä oleminen oli raskasta Jaskalle itselleen, ja minut se sai aivan raivon partaalle. Eikö mitään muuta johtolankaa ollut löydettävissä? Olin aivan varma, että Manu liittyi tapaukseen jollakin tavalla, mutta millä? Kertasin tapahtumia kesän ajalta, tapaamisiamme ja tapaamispaikkoja, mutta en saanut mieleeni mitään mistä olisi ollut apua asian selvittämisessä. Sitten kuun puolivälissä tapahtui jotain, joka sai ajatukseni uusille urille.

Olin syksyn mittaan käyttänyt paljon vapaa-aikaa netin selaamiseen toiveena löytää sieltä joku vihje, jota voisin ryhtyä jäljittämään. Eräänä sateisena lokakuun iltana lopulta tärppäsi. Etsin hakusanalla ”sisiliskotatuointi” ja pääsin lopulta englanninkielisille sivuille, joiden otsikkona oli Lizard – power to win. Heti etusivulla näytti olevan useita kuvia liskotatuoinneista, joitakin näkyvillä paikoilla, toisia vaatteiden peittämillä alueilla. Sivuston ylläpitäjäksi ilmeni suomalainen sallivaa huumepolitiikkaa ajava, puoluepoliittistakin historiaa omaava henkilö. Sivuston mukaan vahvojenkin huumeiden käyttö voi pysyä hallinnassa, kun käyttäjä on voittajaluonne, lizard. Voisiko Manu olla osa jotain tällaista yhteisöä ja voisiko tällä yhteydellä olla tekemistä Unto Raidan murhan kanssa?

Ilmoitin havainnostani poliisille, joka tällä kertaa kiitti tiedosta. Ilmeisesti heilläkin oli kova tarve löytää uusia tutkintalinjoja, sillä tähän mennessä uusia viitteitä tekijästä ei ollut löytynyt. Jatkoin myös itse liskoryhmään perehtymistä. Laadin valeprofiilin facebookiin ja pyysin päästä jäseneksi ryhmään, mutta ilmeisesti petosyritykseni paljastui ja pyyntöni hylättiin.  Päätin ottaa riskin ja pyysin jäsenyyttä omalla profiilillani, mutta poistin ennen sitä Manun etsimiseen liittyneen päivityksen. Ylläpitäjä hyväksyi nyt pyyntöni, ja pääsin tutkimaan sivuja tarkemmin. Ryhmällä oli kokoontumisia erilaisten musiikkitapahtumien yhteydessä, seuraavan kerran Tallinnassa marraskuun alussa.

Ostin lipun konserttiin ja matkustin Tallinnaan. Liskoryhmän tapaaminen oli ravintolassa vanhan kaupungin puolella kahta tuntia ennen konsertin alkua. Tapaamiseen en ollut ilmoittautunut, mutta ravintolaan menin puolta tuntia ennen määräaikaa. Sain paikan nurkkauksesta, josta oli hyvä näkyvyys ulko-ovelle. Lohiannosta syöden ja valkoviiniä siemaillen seurailin sisääntulijoita. Manua ei joukossa näkynyt, mutta näkyipä kiinnostava ja hyvinkin tunnistettava henkilö, Unto Raidan pojanpoika! En ehtinyt piiloutua ja tajusin, että hän oli huomannut minut. Tajusin myös, että hän aavisti syyn paikalla olooni. Onneksi ravintolaan tuli juuri silloin useita ihmisiä. Jätin ruokailun kesken ja pääsin livahtamaan ulos.

Juoksin hirveän pelon vallassa ravintolan lähellä sijaitsevalle hotellille, josta olin varannut huoneen seuraavaksi yöksi ja jossa tavarani jo olivat. Kokosin kiireesti kaiken laukkuun ja soitin Suomeen Itä-Suomen poliisin päivystysnumeroon. Kerroin millä asialla olin ja mitä olin nähnyt. Kerroin myös, että pelkäsin henkeni edestä. Äänensävystä päättelin, että asiaani ei otettu kovin vakavasti. Puhelimessa ollut poliisi kehotti minua kuitenkin tulemaan Suomeen heti ensimmäisellä mahdollisella lennolla tai laivalla, ja jos tulisin laivalla, varaamaan hytin ja pysymään siellä. Minun piti myös ilmoittaa, miten ja mihin aikaan tulisin Suomeen. Illan viimeiselle lennolle ei enää ollut paikkoja, mutta sain paikan yölautalle, joka olisi Helsingissä aamulla kuudelta. Selvisin lautalle, sain hytin ja vetäydyin sinne lopen uupuneena. Lähetin tekstiviestin poliisille ja sen jälkeen vietin levottoman yön unen ja valveen välimailla. Ajatuksissa sekoittuivat todellisuus ja kuvitelmat. Vasta siinä, turvaan päästyäni, aloin tajuta, mitä juuri olin saanut selville. Mielessä myllersivät kesän tapahtumat, ja itsesyytökset pyrkivät taas pintaan. Hirveästi kävi sääliksi Untoa, Jaskaa, ja kotia oli niin ikävä. Miten paljon olisinkaan ollut valmis antamaan, jos olisin saanut sen entisen tylsyyden takaisin! Toisaalta suunnaton viha tuota rikollista kaksikkoa kohtaan sai minut melkein huutamaan ääneen hyttini yksinäisyydessä. Yön tunnit kuluivat sekavina ja madellen.

Varttia vaille kuusi hyttini ovelle koputettiin. En uskaltanut liikahtaakaan, tuskin hengitin. Koputus toistui, ja pian avainkortti työnnettiin lukkoon. Ovi avautui, ja hyttiin astui laivan henkilökuntaan kuuluva naishenkilö. Hän esittäytyi ja kertoi, että Itä-Suomen poliisipäivystyksestä oli tullut kehotus saattaa minut maihin. Terminaalissa tajusin miksi. Hetken ajan tunsin polvieni pettävän, sydän lakkasi hakkaamasta ja henkäisin kauhusta. Unton pojanpoika seisoi vetolaukkunsa kanssa terminaalin nurkkauksessa. Sekunnin murto-osassa hän tajusi mitä on tapahtunut ja kiiruhti ulos. Siellä olivat kuitenkin jo poliisit vastassa. Näin, kun hänet ohjattiin poliisiauton takapenkille.

Kuulusteluissa selvisi lopulta seuraavan vuoden alun jälkeen, millainen tapahtumasarja Unton murhaa oli edeltänyt. Nöyryyttävältä tuntui taas kerran käydä läpi omaa osuuttaan kaikessa. Manu, siis Reijo Pasanen ja Tatu Raita olivat punoneet häijyn suunnitelmansa vain vähän ennen ensimmäistä tapaamistamme pankkiautomaatilla. Asiaan kuului, että Pasanen oli vain Manu, ei mitään muuta. Suunnitelma sujui äkkirakastuneisuuteni takia kuin rasvattu.  Olin niin tunteideni vietävänä, että Manulle ei tuottanut mitään vaikeuksia hoitaa omaa osuuttaan murhasuunnitelman toteuttamisesta. Manu löysi tekovälineen helposti tapaamistamme seuraavana yönä, hävitti siitä kaikki omat jälkensä ja toimitti sen kolmannelle koplan jäsenelle, joka oli henkirikostaustainen ammattirikollinen. Pasanen sai osuudestaan kymppitonnin ja varsinainen tekijä viisikymmentätuhatta. Raita pääsi surmatyön kautta kiinni säästeliäästi eläneen ja viisaasti varansa sijoittaneen isoisän koko perintöön. Täydellinen kuvio, jonka sähköisen maailman salat avautuessaan pääsivät sotkemaan.

Raita ja murhaaja istuvat parhaillaan tuomioitaan. Reijo Pasanen todennäköisesti jatkaa rakkaudennälkäisten naisten petkuttamista eri puolilla maata. Minä ja Jaska muistelemme noita muutaman vuoden takaisia tapahtumia jo ilman suuria tunnekuohuja.