Pältsastuganin aamu oli kiireinen. Matkaan piti lähteä kahdeksalta, jotta ehtisimme Koltaluoktaan Malla-laivalle ajoissa. Arpa oli langettanut minulle tämän viimeisen vaelluspäivän lotinavuoron, joten kiiruhdin puuroa keittämään ja kiisseliä sekoittamaan heti herättyäni ja pukeuduttuani.
Kotioloissa pukeutuminen on yksi sirkus lähes aina, kun olen lähdössä jonnekin. Vaihdan vähintään kahdesti vaatetusta, ennen kuin astun ovesta ulos. Joskus palaan vielä senkin jälkeen vaihtamaan puseroa tai housuja tai housut hameeseen tai päin vastoin. Nyt pukeutuminen kävi helposti. Kaikki päälle vain mitä rinkasta löytyi. Sää oli edelleen kolea ja kämppävahtimme Elsa oli illalla kertonut, että luvassa on erittäin navakkaa tuulta, jopa 21 metriä sekunnissa, sekä sadetta sen eri muodoissa.
Selvisimme matkaan aikataulussa, sillä hyvässä kaverihengessä sain apua lotinan hommiin sekä pakkaamiseen. Kaverilta sain myös vahvaa särkylääkettä. Lääke tehosi todella hyvin. Turvonneessa nilkassa tuntui vain heikkoa kutinaa kehräsluun kohdalla, kun läksimme marssimaan rinnettä ylös Kilpisjärven luoteiskulmaa kohti.
Tuuli oli todella viimainen ylhäällä tunturissa, ja sadekuurot seurasivat toisiaan. Sulamisvedet olivat täyttäneet polun syvännekohtia, joten märkää oli ajoittain myös polulla. Kumisaappaissa taivaltavat pääsivät etenemään jokseenkin polun mukaisesti. Meidän nahkakenkäisten oli välillä etsittävä kiertotietä. Keli ei menoa tai mielialaa muuten haitannut. Oli viimeinen vaelluspäivä, ja jokaisella oli Kilpisjärven retkeilykeskuksessa kuivat ja puhtaat vaatteet sekä kengät odottamassa.
Tuulessa ja sateessa tauot jäivät lyhyiksi. Tulimmekin yllättävän nopeasti paikkaan, jossa polku haarautui Koltaluoktaan. Tuntui hienolta tajuta, että monivaiheista, rankkoja nousuja, hankalia jokien ja soiden ylityksiä sekä upeita näköaloja, nautinnollisia eväshetkiä, mielenkiintoisia keskusteluja ja paljon naurua sisältänyttä vaellusta oli vain muutama kilometri jäljellä.
Laskeutuminen Kilpisjärvelle tapahtui lukuisten, tunturioloissa pienten, purojen, koskien ja putousten halkomaa rinnettä pitkin. Oli niin, niin kaunista, ja sillä hetkellä näkymä oli poutasäässä myös esteetön.
Vaelluskumppaneiden kanssa oli päivien mittaan ruodittu yhtä ja toista asiaa erilaisissa porukoissa. Viimeisen vaelluspäivän teema oli koulu ja kasvatus. Tuota aihetta koskevaa keskustelua kävimme noilla viimeisillä kilometreilläkin intensiivisesti, kun yht’äkkiä tajusin lentäväni päistikkaa maahan. Jo lennon aikana tajusin, että syynä kaatumiseen oli kengännauhan lenkki. Olin aamulla nilkkakivun takia sitonut kengännauhat vain alaosastaan ja pitkiksi jääneet nauhalenkit olin solminut useita kertoja yksinkertaiseen solmuun. Nyt nuo lisäsolmut olivat huomaamattani auenneet, yksi niistä tarttui toisen jalan kengän hakaseen, ja seurauksena oli tasapainon menetys.
Makasin siinä naama varvikossa, rinkka selässä, hetken aivan typertyneenä. Mitä minulle on tapahtunut? Missään ei tuntunut kipua, ja pystyin suhteellisen vaivattomasti nousemaan ylös. Koettelin naamaani. Sormiin tuli nenän tienoilta verta. Tunsin myös, että suussa ei kaikki ollut kunnossa. Katsoin paikkaa, johon olin kaatunut. Vain muutaman sentin päässä kohdasta, johon kasvoni olivat paiskautuneet, oli iso, särmikäs kivi. Jos naamani olisi osunut siihen…
Valtavalla tehokkuudella matkakumppanini riensivät kyselemään vointiani, puhdistamaan kasvojani ja laittamaan niille kylmäpussia. Muutaman minuutin päästä olimme taas liikkeellä. Saavuimme Mallan laiturille reilusti etuajassa. Oli alkanut tiheä räntäsade, joten vetäydyimme läheiselle Metsähallituksen kämpälle kamiinan lämpöön eväitä syömään. Paikalla oli myös suomalainen kolmikko odottamassa sään selkenemistä. Heillä oli telttavaellusviikko edessään. Tyypillisiä vaeltajia näyttivät olevan, sillä ennustetut sään vaihtelut ja koleus ei heitä tuntunut harmittavan. Mallan lähtiessä kovassa takatuulessa ja täydessä lastissa kohti retkeilykeskusta kolmikko näytti suuntaavan reippain askelin kolmen valtakunnan rajapyykille.
Kun vaellus oli saatu päätökseen, ihmetelty isosta peilistä omaa, oudonnäköistä naamataulua, istuttu päivän verran kotimatkalla etelään, kamat purettu, pyykit laitettu koneeseen, piha kierretty ja kasvien tila tutkittu, oli hyvä aika pohtia vaelluksen kohokohtia. Mikä oli tällä kertaa elämyksenä vailla vertaa?
Tuo kaatuminen oli vähäpätöiseltä ja merkityksettömältä vaikuttava tapaus, varsinkin, kun mitään pahempaa ei sattunut. Vain kasvoihin tuli vähän mustelmaa ja turvotusta. Silti se tuntuu nyt jälkeenpäin koko vaelluksen tärkeimmältä tapahtumalta. Itse asiassa ajattelen jopa, että minulla oli elämä ennen sitä, ja nyt minulla on uusi elämä sen jälkeen.
Mikään ei ole käytännössä muuttunut. Askartelen pihamaalla kasvien parissa, teen laattakivireunusta tontille johtavalle liittymälle, laitan ruokaa, siivoan, selaan nettiä, lueskelen, nukun ja rukoilen rukoukseni, kuten aina ennenkin. Ja silti tuntuu, kuin mikään ei olisi ennallaan. Kaikessa tapahtumisessa ja tekemisessä on seuralaisena syvä kiitollisuus ja elämänilo. Sain tehdä vaelluksen ja saan edelleen vaeltaa. Yksi vaellus päättyi kaatumiseen ja uusi vaellus alkoi siitä.