Hän ilmestyy eteemme haifalaisen vanhainkodin olohuoneeseen kuin sadun hyvä haltijatar, kevyesti hymyillen, pehmeästi astellen, silmissä lämmin loiste. Hänen vitivalkoisissa hiuksissaan on nuorekas leikkaus, kulmat ovat huolitellut ja kynsissä hehkuu äskettäin laitettu marjapuuronpunainen lakka. Hänen nimensä on Rita. Hän on 84 -vuotias.
Olen lukenut useita antisemitismiä käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita, nähnyt TV-dokumentteja holokaustista ja sen kauhuista selvinneistä. Olen myös käynyt monta kertaa Jerusalemissa sijaitsevassa museossa, Jad Vashemissa, jossa esitellään kuvin, tekstein ja esinein juutalaisvastaisuuden ilmenemistä historiassa ja erityisesti toisen maailmansodan aikana. En ole kuitenkaan koskaan aikaisemmin tavannut ketään, joka olisi joutunut kokemaan holokaustin kauhuja itse. Jollakin tavalla koko asia on kaikessa kauhistavuudessaan jäänyt sittenkin aika etäiseksi. Ritan tapaaminen ja hänen tarinansa kuuleminen tempaa minut muutamassa kymmenessä minuutissa keskelle historian todellisuutta, jossa ei voi jäädä viileästi sivustakatsojaksi.
Rita Kasimow Brown syntyi vuonna 1934 Turmontissa, nykyisen Liettuan alueella puolanjuutalaiseen perheeseen, esikoisena kolmesta lapsesta. Tuossa vaiheessa Euroopan juutalaisia ympäröi jo epäluulon ja halveksunnan ilmapiiri, joka koventui kansallissosialistisen ideologian levittäytyessä sotatoimien mukana Saksan valloittamille alueille. Kun Puola miehitettiin vuonna 1941, juutalaisilta otettiin heidän kotinsa ja arvoesineensä valloittajan tarpeisiin ja juutalaisperheet sijoitettiin gettoihin. Suorituskykyisimmät valittiin tekemään erilaisia käytännön töitä saksalaisille. Ritan perhe oli yksi valituista, joten he välttyivät alkuvaiheen kuljetuksilta keskitysleireille.
Paikallinen katolilainen pappi oli saanut vihiä Hitlerin juutalaisia koskevista suunnitelmista ja hän kävi varoittamassa Ritan isää ja muita työkomennukseen valittuja. Hän kehotti heitä pakenemaan niin pian kuin suinkin, sillä heillä olisi varmasti ennen pitkää edessä sama kohtalo, kuin muillakin juutalaisilla. Vain Ritan isä otti papin varoitukset tosissaan. Hän kokosi jäljelle jääneen omaisuutensa ja pakeni perheensä kanssa aluksi metsän suojiin.
Kylmyyden ja ravinnon puutteen takia perhe alkoi muutamassa kuukaudessa voida huonosti ja sairastella. Isä päätti uhkarohkeasti pyrkiä majoittumaan johonkin paikallisista taloista. He löysivätkin alkeellisissa oloissa asuvan, kaniininkasvatuksella elävän maanviljelijän, joka päätti auttaa hädässä olevaa perhettä. Maatalossa oli ajan tavan mukaan samassa rakennuksessa vierekkäin perheen asunto ja karjasuoja. Karjasuojan alle kaivettiin onkalo, johon oli pääsy asunnon puolelta lattialuukun kautta ja perunakellarin läpi. Tila oli ahdas, mutta erinomainen piilopaikka. Sotilaat kiersivät etsimässä piiloutuneita ja kävivät koirien kanssa myös kanifarmarin talossa. Koirat vainusivat piiloutujat, mutta sotilaat olivat tuumanneet, ettei kukaan voi asua navetan alla ja jättäneet paikan tutkimatta.
Maanviljelijä eli itsekin puutteessa eikä pystynyt antamaan piiloutujille kunnollista ruokaa. Liikkumaton elämä tunkkaisessa kolossa lantakasojen alla kehnolla ravinnolla alkoi tuntua tuskastuttavalta. Rita hautoi mielessään itsemurhaa, mutta ei löytänyt tapaa, jolla sen olisi voinut toteuttaa. Äiti koetti pitää lasten elämänhalua yllä opettamalla heille matematiikkaa ja jiddishinkielisiä lauluja. Lopulta, kahden vuoden luola-asumisen jälkeen isä tuli siihen tulokseen, että perheen oli lähdettävä liikkeelle silläkin uhalla, että he jäisivät kiinni.
Kasimovin perhe joutui pakomatkallaan Saksan ja Venäjän rintamalinjojen väliin tulituksen keskelle. Monen ihmeellisen pelastautumisen jälkeen koko perhe selvisi hengissä taistelun keskeltä Venäjän puolelle ja sieltä monien vaiheiden kautta Pohjois-Amerikkaan.
Uudessa kotimaassaan Rita avioitui amerikkalaisen miehen kanssa, tuli äidiksi ja sai lapsenlapsia. Pienestä asti piirtämisestä ja maalaamisesta pitäneestä naisesta tuli taidemaalari. Hän on kuvannut useassa teoksessaan lapsuuden kokemuksiaan pakomatkoilla ja piilopaikoissa. Miehensä kuoltua Rita muutti Israeliin ja toi useita tauluja mukanaan.
Kun Rita on kertonut tarinansa, hän jää istumaan paikalleen ja pitelee yhtä tauluistaan, sitä, jossa hän itse makaa matalan piilopaikan lattialla valkoisessa mekossa. Hänen piti enimmäkseen olla makuulla, sillä seisomaan ei mahtunut. Jos taiteilija on sijoittanut itsensä töihinsä, hänellä on aina valkoinen puku päällä, niin hän sanoo.
Rita näyttää niin tyynen iloiselta nyt, vaikka ei hetki sitten pystynyt muistelemaan kokemuksiaan itkemättä. Menen istumaan hänen viereensä ja kysyn, miten on mahdollista, että hän on niin virkeä ja elämänhaluinen ikään kuin nuo kauheat kokemukset eivät olisi jättäneet mitään jälkeä häneen. – Ne kokemukset olivat niin raskaita, että niiden jälkeen tavallinen elämä ilman pelkoa on tuntunut joka päivä suurelta lahjalta. Jos olisin päässyt aina helpolla, en ehkä osaisi arvostaa elämää niin paljon, kuin arvostan sitä nyt. Näin Rita vastaa ja katsoo minua hymyillen. Vanhainkodin työntekijät kertovatkin, että heillä asuu iloista sakkia. Kaikkein mieluiten holokaustista selvinneet vanhukset tanssivat ja laulavat. He osaavat ottaa ilon irti elämästä.
– God bless, Rita vielä toivottaa, kun astun vanhainkodin ovesta ulos Haifan sivukadulle. Se on sama katu kuin taloon tullessa, ja kuitenkin tuntuu että se ja kaikki muukin näyttää nyt erilaiselta kuin ennen.